Luin mahtavan sarjakuvastripin Viivistä ja Wagnerista. Viivi tuskastelee elämäänsä:

-Murehdin, mitä muut ajattelevat minusta.

Wagner tulee paikalle, naamallaan kyseiselle sialle tyypillinen kyseisen sian ilme ja tokaisee lakonisesti:

-Ei sinua kukaan ajattele, kaikki ajattelevat vain itseään.

Wagnerin mentyä viimeinen strippi on mustanpuhuva ja samoin on Viivin lohduton puhekupla:

-Jostain syystä tuo ei lohduta.

Sarjakuva osuu mukavalla tavalla oikeaan paikkaan, asiaan, jota olen pohtinut. Suorastaan ajatellut. Siis sitä, kuinka me ihmiset olemme sosiaalisia eläimiä, sitä kuinka sosiaaliset normit ja odotukset ohjaavat käytöstämme. Kysymykseni on tämä: Kuinka paljon meiltä ihmisiltä jää tekemättä asioita, joita oikeasti haluaisimme tehdä, sosiaalisen paineen ansiosta? Väitän että väestötasolla jätämme valtavasti meille tärkeitä, mukavia, rakkaitakin asioita tekemättä sosiaalisen paineen vaikutuksesta. Pelko siitä, mitä muut meistä ajattelevat ohjaa usein tekemisiämme kuin omat tarpeemme, halumme ja intohimomme. Onko tämä ongelmallista? Mielestäni on.

Ihminen on lajina sosiaalinen, sen varmaankin luit jo aikaisemmin mikäli olet tähän asti selviytynyt. Johonkin rajaan asti uskon toistoon tehokeinona, siksi on syytä mainita tuosta ihmislajille tyypillisestä ominaisuudesta kertaalleen. Osittain ja itseasiassa varmaan paljoltikin tuo ihmisen sosiaalinen käytös, jossa lajitovereilta haetaan hyväksyntää ja yhteenkuuluvaisuutta, on ollut ihmiskunnan historiassa tärkeä ominaisuus. Olemme halunneet kuulua laumaan, sillä pitkässä juoksussa lauma on tuonut turvaa. Yksin ei ole pärjännyt, eikä muuten pärjää vieläkään. Onko kuitenkin niin, että me ihmiset olemme unohtaneet kaikessa individualismissamme todella toimia itsenäisesti, autonomisesti ja ennen kaikkea omaksi parhaaksemme? Ja olemmeko me epäonnistuneet sivilisaationa sallimaan itsenäisyyden, omannäköisen elämän niille, joille se luontaisesti tuntuisi sopivan? Olemmeko me niin kankeina kaavoissamme, että emme yksinkertaisesti osaa antaa kaikkien kukkien kukkia, vaan lankeamme aina siihen samaan tasapäistämisen syntiin, siis siihen että emme osaa käsitellä toisten ihmisten meissä aiheuttamia arkisen erilaisuuden kokemuksia? Annan sinulle, rakas lukijani, tässä kohtaa etulahjana anteeksi sen, että saatat olla jo toinen jalka kärryjen ulkopuolella maantietä raahaamassa tai jopa kokonaan pudonneena tienposkeen – ajatukseni on kirkas, mutta ymmärrän pienen konkretisoinnin olevan nyt paikallaan.

Tiedän vaateteollisuudesta jonkin verran. Käytännössä sen verran, että osaan sanoa olevani suhteellisen tietämätön. En esimerkiksi tiedä miten päin puuvillainen t-paita tehdään tekstiilitehtaassa – saumat ulos vai sisäänpäin? Ommellaanko se ensin niin sanotusti nurinpäin ja lopuksi, ompelutyön jo valmistuttua, käännetään niin kutsutusti oikein päin? Saumat on perinteisesti, tai ainakin minun elinaikani verran perinteisesti, ruukattu jättää paidan sisäpuolelle, ikävästi ihoa hankaamaan. Olen vuosikausia pitänyt t-paitoja sekä villapaitoja, joskus huppareitakin ajoittain nurinpäin, siis saumapuoli näkyvillä-päin. Joku voi perustellusti syyttää minua tahallisesta provokaatiosta tai muuten käsitysten ravistelusta, jopa turhamaisesta huomionhakuisuudesta olen kuullut puheenvuoroja. Naurettavaa egoismia, itsekeskeinen huomion itseensäkääntäjä, joku saattaisi supatella. Kuka pitää paitaa nurinpäin? Haluaa huomiota! Täysin erikoinen ihminen siis, kuka terve ja järkevä ihminen nyt huomiota kaipaisi?

Ehkä kukaan ei todellisuudessa ole mennyt ajatuksissaan noin pitkälle, mutta usein kuulen jonkun kommentin kun pidän paitaa saumapuoli ulospäin. Osa on huolestuneita, jopa kauhistuneita:

-Heei, Nikke! Sulla on jäänyt paita väärinpäin! (Mikä kamala kasvojen menetys, korjaa tilanne heti, huh onneksi huomasin!)

Toiset näkevät asian huvittavana, pienenä hauskanhassuna vahinkona:

-Hehee, taisi tulla kiire aamulla! (Käännäppäs silti paita pikaisesti oikein päin niin päästään jatkamaan työpäivää normaalisti)

Osa ei kommentoi, mutta valtaosa kyllä. Osa ei ehkä kommentoi, koska asia ei a) tule näkyväksi eikä ihminen yksinkertaisesti huomaa tätä virhettä maailmassa tai b) yksinkertaisesti voisi vähempää ihmistä kiinnostaa. Miehellä on paita nahkahaalarinsa verhona, lappu niskassa sisä- tai ulkopuolella, ok. Osalle tällaisen epäsovinnaisen, joskin pienen, yksityiskohtaisen virheen havaitseminen tuntuu olevan koko olemassaoloa järkyttävä kokemus. Tuntuu, että joidenkin ihmisten maailmaan ei yksinkertaisesti sovi tahallaan nurinpäin puettu t-paita. Siinä menee raja. Eksistentiaalinen uhka. Kriisi. Voisiko joku nyt tulla ja tehdä jotain?

Eivät kaikki miehet pukeudu nurinpäin käännettyihin paitoihin.

En usko, että valtaosaa ihmisistä kiinnostaa pukeutua edes ajoittain siten, en todellakaan usko sen olevan kovinkaan todennäköistä. Osa kuitenkin saattaisi haluta pukeutua, muttei pukeudu. Näyttää maailmalle saumat, niin sanotusti. Samalla tavalla joku saattaa jättää harrastamatta lajia, jota on aina halunnut harrastaa. Samalla tavalla joku saattaa jättää menemättä tapahtumaan, synttäreille, juhliin vain, koska ajattelee, että kaikki muut ajattelee. Juuri häntä, joka hetki. Siis pelkää. Ihmisten toimintaa ohjaa monesti irrationaalinen, itse keksitty pelko. Että mitä ihmisetkin ajattelevat? Että mitähän nekin sitten miettivät jos? Että mitähän?

Niin. Mitäköhän?

Me emme tiedä mitä muut meistä ajattelevat elleivät he sitä meille kerro joko verbaalisesti tai non-verbaalisesti. Siihen asti kun joku kertoo meille tavalla tai toisella mitä he meistä ajattelevat, omat ajatuksemme muiden meihin kohdistetuista ajatuksista ovat pelkästään hypoteettisia, pelkkää spekulaatiota. Me emme tiedä, me emme yksinkertaisesti voi tietää mitä mieltä meistä ja olemisestamme ollaan. Ja silti me päivittäin teemme lukuisia valintoja pohjautuen tähän nimenomaiseen omasta päästämme soljuvaan spekulatiiviseen ajatelmaan siitä, mitä meistä ajatellaan jos teemme sitä tai jätämme tekemättä tätä. Me ikäänkuin luomme mielikuvitustarinan ja uskomme sen totena.

-Vaatii aikamoista iiteetä (itsetunto) olla ajattelematta muita. Kaikilla ei ole niin kova nahka.

Ystäväni sanoissa on vinha perä, se on selvä. Itsetuntoahan se vaatii, oman näköisen elämän eläminen. Itsetuntoa vaatii sietää sitä, että kaikki eivät ehkä tykkääkään. Mutta vaatii myös jonkinlaista luonteenlujuutta tai vähintäänkin uhrimieltä elää tietoisesti elämää, jota ei halua elää. Ja sitäpaitsi, teimmepä mitä tahansa, valitsimmepa mitä tahansa, elimmepä miten tahansa – kaikki eivät siitä tykkää. Emme voi miellyttää kaikkia, se on mahdottomuus. Maailman kahdeksassa miljardissa ihmisessä on valtava varianssi arvoja, maailmankatsomuksia, musiikkimakuja ja pukeutumistyylejä – jokaiselle meille löytyy täydellinen vastakohta jostain. Jokaiselle valinnallemme löytyy jostain päin maailmaa ihminen, joka ei voi sietää sitä, mitä teemme, miten valitsemme, kuinka elämme. Ja yhtälailla löytyy niitä, jotka ymmärtävät, samaistuvat, tuntevat omakseen. Ja sitten on vielä niitä, joiden elämä on liian kiireistä tai hankalaa, ettei muiden elämiä ehdi ruotimaan. Omassakin on elämistä.

Joskus mietin seuraavaa: kuka onkaan se elämämme tärkein henkilö, se yksi ja ainoa, jonka kanssa joudumme viettämään jokaisen elämämme päivän (halusimme tai emme)?

Me itse.

Minulle minä, sinulle sinä, hänelle hän. Eikö olisi mahtavaa, jos voisimme toteuttaa tämän yhden ihmisen tarpeet olla sellainen kuin hän on? Että emme ainakaan itse asettaisi itsellemme rajoja, joita muut eivät edes näe saati allekirjoita? Että emme sokaisisi itseämme turhaan, emme painaisi nupulla olevaa kukkaa piiloon kun koko maailma pyytäisi nähdä sen, haluaisi sen kukkivan?

Kysyn: voisimmeko itse olla kiinnostuneita itsestämme siinä määrin, että tekisimme kuten oikeasti haluamme? Entäpä jos maa ei järisisikään jos huomenna pistäisin sen rakastamani paidan kouluun, sen, jonka virttynyt neulos tuo aina mieleen isoisän sylin, mutta jonka pelkään olevan liian ruma muille? Entä jos pukeutuisin kuten se oikea minä – mitä kävisi? Jos arvostaisin itseäni ja omaa näkemystäni itsestäni enemmän kuin muiden kuviteltua vastaavaa? Kävisikö mitään?

Ja mitä siitä seuraisi?

Sillä lopulta – ei ketään lopulta kiinnosta sinä, sinun vaatteesi, valintasi, ulkoinen habituksesi tai elämäsi ylipäätään. Ihmisethän murehtivat vain itsestään.

-N