Olen pohtinut asioita lähiaikoina. Viimeksi aikaani käytin mietiskelemällä sosiaalista mediaa sekä aivoparkojani, jotka viiden kuukauden yöheräämisten (kiitos vauva) jäljiltä ovat vähintäänkin kevyen määräaikaishuollon tarpeessa.

Miksi somesta on niin paljon haittaa tunne-elämällemme? Miksi se saa meidät ahdistumaan, miksi se väsyttää (tunne-)elämämme? Kerron omakohtaisen käytännön esimerkin tältä päivältä.

Selasin juuri äsken pädiltäni Instagramia. Olin iloinen, sillä olin juuri saanut isohkon koulutehtävän tehtyä ja palautettua yliopiston lehtorille. Jes, valmista tuli, hienoa! Erityisen hienoksi oloni teki Pittsburgh Penguinsin, kaikkien aikojen fantastisimman jääkiekkojoukkueen, niukkaakin niukempi jatkoaikavoitto viime  yön NHL kierroksella. Ottelussa kaksi suosikkipelaajaani, kanadalainen Sidney Crosby ja venäläinen Jevgeni Malkin, kohta kaksikymmentä kautta toistensa joukkuekavereina pelanneet supertähdet rikkoivat merkittäviä rajapyykkejä. Crosby saalisti uransa 1600 tehopisteen ja Malkin laukoi uransa 500 maalin. Tästä syystä avasin Instagramin: joku haastattelu tästä ottelusta olisi varmasti jo eetterissä.

Ja olihan se, useampikin: kentän laidalta ja vieläpä pukuhuoneesta. Katsoin haastattelut, iloitsin pelaajien puolesta. Hienoa urheilutunnelmaa, hyvä hyvä! 

Selasin seuraavaan postaukseen (olin siis Instagram feedissä, en tarinoissa – itseasiassa ylenkatson tarinoita, toim. huom.). Seuraava postaus on video. Videolla sinikypäräinen YK-sotilas kertoo Gazan kaistaleelta sydäntäsärkevää tarinaa Khan Younisin kaupungin viimeisimmistä koettelemuksista: vastasyntyneiden osasto, samoin kuin koko sairaala, on jouduttu evakuoimaan. Sairaalan vastasyntyneiden osastolla on happilaitteissa neljä vastasyntynyttä, ehkä keskosta. Minne heidät viedään nyt? Keskoskaappeja ei voida millään kuljettaa pois sairaalasta, mutta sairaalaankin on turvatonta jäädä. Israelin ohjukset ovat aikaisemminkin tuhonneet sairaaloita ja nyt on tullut kehoitus, oikeastaan käsky, jättää sairaala. Kuvottavaa, ahdistavaa, täysin järjettömän käsittämättömän hirveä tilanne! 

Khan Younisin ihmisten puolesta ahdistaa ja surettaa, tilanne raastaa sydämeni rinnasta. Ja samalla tulee tunne, etten voi tehdä mitään auttaakseni heitä. Olen joskus laittanut jonkun kympin avustusjärjestölle, mutta tämän päivän evakuointikäskyä ja raketteja laukaisevia sormia se ei pysäytä. Ei tunnu mikään pysäyttävän. Epätoivo. Suru. Melankolia. Ja samalla huono mieli siitä, että äsken juuri olin niin hilpeä ja katselin iloisena kun amerikkalaisessa terästeollisuudestaan tunnetussa kaupungissa iloittiin jääkiekko-ottelun voitosta. Miten pinnallista! Kuinka ihminen voi iloita jostain niin turhanpäiväisestä kuin jääkiekosta samaan aikaan kun vastasyntyneitä lapsia teurastetaan?

Aikaisemmin kokemani puhdas ja lapsenmielinen iloni on tipotiessään, haihtunut savuna ilmaan kuin aamulla takassa polttamani kuusiklapit. Tilalla on alakulo. Jatkan rullausta seuraavaan postaukseen. Postauksen on jakanut seuraamani skeittitili blatantnostalgia, joka jakaa Instagramissa leikkeitä vanhoista skeittivideoista. Kevyttä ja iloista, vanhojen hyvien aikojen muistelua. Paitsi nyt. Videolla ammattiskeittari Marc Johnson lukee Thrasher-skeittilehteä, jossa on julkaistu 27-vuotiaana syöpään menehtyneen Dylan Riederin muistokirjoitus. Koskettavan muistokirjoituksen on sanaillut Dylanin hyvä ystävä, niin ikään ammattiskeittari Anthony van Engelen. 

Jotkut maailmanhistorian tapahtumat muistaa miltei ikuisesti, ainakin siinä määrin pysyvästi että muistaa tarkalleen, missä oli ja kenen kanssa kun kuuli tapahtumasta. Esimerkiksi WTC:n sortumisesta kuulin veljeni kaverilta Timolta Peijaksentien bussipysäkillä, jossa olimme skeittaamassa. “Nyt alkaa kolmas maailmansota, Amerikkaan on hyökätty!” kuului juosten paikalle tulleen ja ehkä siksi hengästyneen Timon kohtalokas viesti – ja mieleenhän se jäi vaikka maailmansota ei syttynytkään. Muita sotia siitä kyllä seurasi, se lienee syytä todeta. Dylanin kuolema aikanaan oli samalla tavalla skeittarille pysäyttävä hetki, en voinut uskoa sitä, se tuntui täysin epätodelliselta. Nuori ihminen, skeittari, vastahan hän flippaili menemään sosiaalisessa mediassa ja lukuisilla videoilla. Surkeaa! Ja nyt, Dylanin kuolinpäivänä, sosiaalinen media muistaa Dylania, liian varhain edesmennyttä tyyli-ikonia.

Ja hyvähän se on että muistellaan, se on tärkeää. Edesmenneitä muistellessa tulee samalla pohtineeksi omaakin kuolevaisuuttaan, pientä kämmenenleveyttä, jota elämän mitaksi kutsutaan. Elämä on pisimmilläänkin niin lyhyt. Kuten äitini sanoi isäni poismentyä: “Neljäkymmentä yhteistä vuotta, ohimenevä kuin yksi tuulenhenkäys.”

Edesmenneitä pitää muistella, kauniita muistoja vaalia. Ja vaikka muistelmissa palataan ihaniin aikoihin ja hyviin hetkiin, on siinä samalla jotain surullista, haikeaa ja melankolista. Marc Johnsonin ääni tuntuu väräjävän kohdassa, jossa van Engelen kirjoittaa Dylanin kertoneen viikkoja ennen kuolemaansa kuinka haluaisi vielä kokea, miltä tuntuu kun kaatuu skeitillä kovalle betonille. Tunnen videon kosketuksen, se koskettaa minua ja minä tunnen vahvasti monia tunteita samaan aikaan. Sydänalassa oikein myllertää kun suru, haikeus, eksistentiaaliset pohdinnat ja Dylanin skeittauksen minussa herättämät ihailevat tunteet kieppuvat sisimmässäni holtittomasti poukkoillen.

Ja katso; yhtäkkiä olen unohtanut hetkeksi niin Pittsburgh Penguinsin kuin lähi-idän kriisinkin. Alle viidessä minuutissa Instagramin algoritmi on heitellyt aivojeni tunteita sääteleviä yksiköitä kuin märkiä rättejä sinne tänne, välittäjäaineet sinkoilevat päässäni ja tunneskaalani sahaa ylös alas kuin nälkäisen lapsen verensokeri tyhjään vatsaan syödyn suklaalevyn jälkipoltoissa.

Kuinkahan tärkeitä tuolinjalkoja tämä tällainen sahaaminen parhaillaan aivoissani katkoo? Mitähän tämä todella aivoilleni tekee?

Joskus kuulee sanottavan, että somen selaaminen on aivotonta puuhaa. Kaikkea muuta, sanoisin. Aivoni ovat mitä suurimmassa määrin menossa mukana kun somepeliä pelataan. Aivoni rekisteröivät somessa salamannopeasti kuva- ja videovirtaa, ottavat alitajuisesti ja tarkoituksellisesti kantaa, muodostavat mielipiteitä asioista, joista ei tarvitsisi ja yrittävät kaiken aikaa keskittyä entistä nopeammin vaihtuviin sisältöihin saamatta kunnollista otetta oikeastaan mistään. Ajatukseni on kuin märkä saippuapala – en saa niistä otetta, ne karkailevat ja harhailevat, lipsuvat ja liukastelevat. Lopulta väsyn jatkuvaan lipsutteluun ja annan saippuan tipahtaa lattialle. Uuvun tunteideni keskelle, en tiedä enää mitä pitäisi tuntea ja mistä syystä, mihin reagoida ja minkä antaa olla.

Päätän vähentää sosiaalisen median käyttöä entisestään. Päätän antaa aivoilleni niiden kiivaasti tarvitsemaa rauhaa. Päätän kirjoittaa tämän tekstin.

Ja lopulta: päätän antaa saippuapalan kuivua. Silloin sitä on helpompi käsitellä.