Flunssa ja kaikenlainen sairastaminen on, sanottakoon se tässä suoraan, perseestä.

Erityisen harmittavaa jatkuva niiskuttaminen, kurkkukipu ja lihasten kolottaminen on silloin, kun olisi muutakin tekemistä, kuten esimerkiksi syyslomalla. Tänäkin syksynä Suomea riivaavat erinäiset flunssat ja kuten yleensä aina flunssakausina, lapsiperheet, nuo muutenkin vähillä unilla ja inhimillisen kestokyvyn rajoilla operoivat yksiköt, ovat etulinjassa vastaanottamassa koulu- ja/tai päiväkotimaailman toinen toistaan mielikuvituksellisemmin räätälöimiä tauticocktaileja.

Vetipä sinut pois terveiden kirjoista poskiontelontulehdus, ruotsinlaivan pallomerestä tuliaisiksi tuotu norovirus tai heittipä vanha kunnon angiina kurkkuusi rakkulapeitteen – ei syytä huoleen – Maskidou Magazinen lämpimät ja kuumehoureiset ajatukset ovat mukanasi. Positiivinen ajattelu vauhdittaa paranemisprosessia ja siksi kuratoimme iloksenne läjän videoita, joiden katselu vie sinut hetkeksi pois kurjaksi käyneestä elintilastasi; elintilasta, jonka muodostavat lääkekaapin, nenäliinapaketin ja mustaherukkamehukannun luotettava kolmiyhteys. Osa valikoiduista videoista ei ehkä istu siellä hilpeimpien pätkien hyllyllä, mutta ajatuksia herättäviä ja voimakkaita eläviä kuvia ne kaikki ovat.

Näiden videoiden myötä toivomme Sinulle pikaista paranemista ja entistä vahvempaa elinvoimaa.

Words We Don’t Say

Juttelin taannoin yhdeksän lasta, siis minut ja kahdeksan sisarustani, kasvattaneen äitini kanssa vanhemmuudesta. Kysyin äidiltä, kuinka hän palautui vanhemmuuden ja elämän rasituksista aikanaan kun me lapset olimme pieniä. Äiti kertoi kuunnelleensa klassista musiikkia, mutta totesi myös asioiden järjestyneen aina ajan oloon. Olimme yhtä mieltä äitini kanssa siitä, ettei vanhemmuus ole totta vieköön helppoa.

Nykyaika on polarisoitunutta ja äärimmäiset kommentit, kokemukset ja näkemykset ovat kovaa huutoa. Halutaan kuulla että jollakin menee tosi huonosti tai tosi hyvin. Välimallia ei tunneta. Ollessani puoli vuotta vanhempainvapaalla tyttäreni kanssa ymmärsin, että vanhemmuus, ja koko elämä, on ajoittain äärimmäisen raskasta, ajoittain äärimmäisen ihanaa. Ja kaikkina muina aikoina, siis yleensä aina, ihan normaalia, tavallista, arjen rullausta – milloin hyvillä laakereilla, milloin ruosteisilla ja hiekkaisilla. Ei tuollaisesta kokemuksesta klikkiotsikoita revitä, eikä niitä pitäisi repiä mistään muustakaan. Elämä nyt vaan on sellaista mitä se on, välillä tätä ja välillä tuota.

Words We Don’t Say osuu johonkin sellaiseen kohtaan minussa, jota on vaikea pukea sanoiksi. Ehkä on vain todettava isyyden, vanhemmuuden, olevan tuskaisen vaikeaa. Videota katsellessa sisältäni nousi kysymys: Kuinka osaisin olla riittävän hyvä isä tyttärilleni?

Valitettava ja surkea tosiasia on, että tyttöjen ja naisten elämä on keskimäärin huomattavasti vaikeampaa, hankalampaa, turvattomampaa, kivuliaampaa ja pelottavampaa kuin meidän miesten. Kuinka osaisin toimia siten, että kaikkea edellämainittua olisi tyttärieni elämässä vähemmän ja kaikkea positiivista, ihanaa ja turvallista enemmän? Puhutteleva ja kauniisti kuvattu video, kiitos Ella Ezeikelle siitä!

Urbaani Keidas, skeittauksen Mekka, San Francisco. Italialaisen munkin ja saarnasmiehen Franciscus Assisilaisen mukaan nimetty pohjoiskalifornialainen San Francisco on oma henkilökohtainen suosikkikaupunkini niistä suurkaupungeista, joissa olen päässyt käymään.

San Francisco on perustettu jo 1776, mutta skeittareille kaupungin historia alkoi kirjoittamaan itseään 1980-luvulta alkaen, kiitos kaupungissa majaansa pitävän Thrasher-skeittilehden, vitaalin skeittiskenen ja legendaaristen skeittispottien. Juuri skeittispottien, mutta myös skeittihistorian ja lajikulttuurin, houkuttelemina teimme kahden kaverini kanssa viiden viikon skeittireissun San Franciscoon vuonna 2011.

Tuo reissu on yksi elämäni parhaita, vaikka jälkeenpäin tekisinkin monta asiaa toisin. Pysyttäydyimme tuolloin tiukasti skeittilinjalla ja San Franciscon imussa – emme juurikaan tehneet muuta kuin skeittasimme, söimme, nukuimme ja skeittasimme lisää – emmekä poistuneet kaupungin alueelta kuin kerran ja silloinkin ajelimme junalla pari pysäkkiä sillan yli Oaklandin puolelle. Syy Oaklandin vierailulle? Käynti skeittikaupassa, kuinkas muutenkaan.

Näin jälkikäteen ajateltuna suunnittelisin viiden viikon mittaista reissua aavistuksen enemmän ja laajentaisin matkailuelämystä aavistuksen myös skeittiturismin ulkopuolelle. Kävisin ympäröivissä kaupungeissa ja luonnonpuistoissa, vierailisin museoissa ja tutustuisin monipuolisemmin alueen kulttuuriin ja historiaan sekä mahdollisuuksien mukaan myös asukkaisiin. Mutta skeittielämää sataprosenttisesti joka solullaan elänyt ja juuri intistä reservin aurinkoon astunut minä ajatteli asiasta eri tavalla, eikä siinä mitään. Me muutumme, elämä muuttuu.

Skeittarina kaupungeista näkee tietyn, skeittispesifin kulman. Tämä skeittarin silmälasein nähty kulma on usein hyvin erilainen kuin vaikkapa ihan vain “tavallisena” ihmisenä kaupungeissa vierailevalle avautuva näkymä. Mutta juoksijan ja skeittarin tavassa kokea kaupunki on paljon samaa. Juoksija ja skeittari ovat kaupungin virtauksessa eri tavalla sisällä, he ovat osa sen sykettä, aktiivisesti toimimassa kaupunkitilassa, eivät pelkästään menossa jonnekin, tulossa jostakin. He ovat jo perillä. Kaupunki on oma tila, pelikenttä, leikkipaikka, jota ei vain ohiteta pikaisesti vaan jossa ollaan, vietetään aikaa ja toimitaan. Aistit valppaina, keho ja mieli toimintavalmiina.

North Shore Betty

Tämänkaltaisilla videoilla on yleisesti ottaen vaarana pudota sellaiseen periamerikkalaiseen “ole paras versio itsestäsi joka päivä”-lässytykseen, jossa kaikki on mahdollista, ihminen on oman onnensa seppä ja tsupappaduida. Onneksi North Shore Betty ei kuitenkaan astu tähän ansaan, vaan toimii ihan oikeasti raikkaana muistutuksena siitä, että A) elämä voi olla lyhyt tai pitkä ja B) elämässä voi tehdä juuri sitä, mitä haluaa – ainakin teoriassa. Asenteella on myös oma roolinsa hyvinvointimme rakentumisessa.

Kokemukseni mukaan ihmisten tekemistä rajaa eniten oma mieli ja ennen kaikkea se mielen sopukka, joka laittaa meidät ajattelemaan ja pähkimään sitä, mitä meistä ajatellaan. Turhuuksien turhuus! Ei kukaan sinusta mitään erityistä, ainakaan huonoa, ajattele vaikka tekisit mitä. Olet pisara valtameressä. Ketään ei kiinnosta, kunhan nyt et muita kiusaa. Seuraa siis intohimoasi jos sinulle on sellainen siunattu. Ja jos ei ole, tee ainakin rohkeasti sitä mistä nautit, vaikka et olisikaan siinä hyvä verrattuna keneen tahansa muuhun.

Minulle Betty on rohkeuden ja positiivisen hälläväliä-asenteen puolestapuhuja. Ei meidän ole tarkoitus miellyttää täällä muita. Video sopii erityisesti sinulle, kalpeanaamainen noroviruksen uhri, sillä vaikka olosi nyt tuntuisi miten kurjalta tahansa, pian tulee taas päivä jolloin ohjaat fillarisi pitkään, loivaan alamäkeen.

I’m Usually Pretty Good At Naming Things

Ah, vanhaa kunnon taidehömpötystä videon muodossa! Mikään ei ole yhtä mukavaa jonninjoutavaa puuhaa kuin taiteilu! Eräs nimeltämainitsematon kaverini Markus sanoi kerran jotenkin sillä tavalla että elämässä on tärkeää olla mukavia, täysin merkityksettömiä ja turhia harrastuksia. Siis isossa kuvassa turhia, yksilötasollahan ne ovat kaikkea muuta. Taiteen tekeminen on tällaista minulle, omiin pöytälaatikoihin rapausteltuja, vain itseäni naurattavia ja keskinkertaisesti kuvitettuja vitsejä ja kaikkea muuta sekalaista hömppää, jota pulpahtelee jostain aivojeni kummallisista sopukoista epäsovinnaisiin aikoihin.

Jos podet kurkkukipua, tämä video auttaa takuuvarmasti siihenkin. Tiedän kokemuksesta.

Even if it Takes Awhile

Nykymaailma, huoh.

Kuinka paljon nykymaailman kiireestä puhutaankaan?

Nykymaailma on kiireellisyydessään sairas, sanokaa minun sanoneen. Työ sairastuttaa tekijänsä, tai ei ehkä työ itsessään, vaan sen ympärille kehittynyt kiireen, vaatimusten, multitaskaamisen ja tehokkuusajattelun kulttuuri. Ja kun sitten olemme pois työstä ja voisimme palautua, vietämme aikaa koneiden sisällä. Ajattele – olemme koneiden sisällä. Sillä sitähän se on, vaikka vain sormemme hipaisee laitettamme, tuota elämämme keskipistettä, meidän ajatuksemme on laitteen sisällä, ei tässä hetkessä, tässä maailmassa. Luulen, että kohta tekoäly mahdollistaa laitteen sisäisten hajujen haistamisen ja makujen maistamisen, sillä nuo aistit ovat ainat, joihin älymaailma ei vielä kajoa. Vielä.

Juttelin tovi sitten parin kaverini kanssa liikkumisesta ja kuuntelusta. Molemmat sanoivat kuuntelevansa korvanapeistaan jotain aina liikkuessaan paikasta toiseen, siis tyyliin työpaikalta kotiin, kotoa töihin, kotoa hakemaan lapset tarhasta, kauppareissuilla, kävelyillä luonnossa ja niin edelleen. Aina äänikirja, podcast tai musiikki korvanapeissa. Korvat tukittuina, ulkomaailma ulossuljettuna. Fyysisesti luontopolulla, henkisesti jossain ihan muualla. Virikettä, joidenkin muiden ajatuksia, lauseita, virkkeitä ja näkemyksiä aivot täynnä.

Kysyin: milloin te itse sitten ehditte ajattelemaan?

Kuten videossa näkyy, Sveitsissä kakofonia katkeaa. Mutta samalla tavalla se katkeaa lähimetsässämmekin, jos niin vain haluamme. Video parantaa todennäköisesti oloasi erityisesti, mikäli olet jännittänyt koko viime yön enterorokkoisen taaperosi kanssa lastensairaalan ruuhkautuneessa päivystyksessä. Olkoon voima sinun ja taaperosi kanssa.

Hedvig – Stolen Bike

En tiedä vakuutusbisneksestä mitään, mutta tämä mainos oli loistava. Kuinka paljon me haalimmekaan turhaa tavaraa elämäämme? Kuinka me kiinnymmekään materiaan?

Tapasin kerran Tony Hawkin Nordic Business Forumissa (kaikessa sitä onkin tullut oltua mukana), jossa olin skeittaamassa miniramppia osana laajempaa tapahtumakokonaisuutta. Olin tuohon aikaan skeittikaupassa töissä ja olin joskus aikaisemmin saanut Tony Hawkin nimikkolaudan, legendaarisen Powell&Peraltan Birdman-dekin työsuhde-etuna itselleni. Koska näemme Tonyn kanssa verrattain harvoin, päätin ottaa kyseisen laudan mukaani tapahtumaan – ehkäpä saisin lautaan itsensä Birdmanin nimmarin? Hetkisen ramppia skeitattuani lampsinkin työsuhde-etu kainalossani Hawkin juttusille esitellen ensin itseni ja sitten pinkin dekkini. Tony oli silminnähden ilahtunut (ehkä dekin näkemisestä) ja palkinnoksi reippaasta toiminnastani sainkin Haukalta leveän amerikkalaisen hymyn, jämäkän kädenpuristuksen sekä mustalla tussilla nimikirjoituksen dekkiini.

Vuoden päästä tapahtumasta muutimme ja häkkivarastoa tyhjentäessäni kyseinen lauta osui käteeni. Se oli näyttävästi esillä kellarimme varastossa, paraatipaikalla heti jääkiekkomailojen ja nappulakenkien välissä alahyllyllä, juuri siinä suksien ja joulukuusenjalan edessä. Myin laudan keräilijälle satasella, enkä ole lautaa sen jälkeen muistellut paitsi tietysti tätä tekstiä kirjoittaessani. Se siitä tavarasta sitten. It’s just stuff.

Ja tämä video: loistava! Turha murehtia liikoja pöllittyä zygää, se saattaa tuoda tälläkin hetkellä yllättävän monelle ihmiselle iloa osaavissa käsissä. Kuumeisille ja korvatulehduksesta kärsiville.