[Ote päiväkirjasta, koko maailman iloksi ja yhteisen tutkiskelun aiheeksi. Päähenkilöiden nimet on muutettu tätä tekstiä varten.]

Eilinen teksti jäi siis kesken, mutta jatkan kirjoittamista sinnikkäästi. Ja onhan minulla aihekin, nimittäin kakka. Jos et ole niin sanottuja kakkaihmisiä tai kakka ei kuulu elämääsi millään tavalla, voit jättää tekstin lukematta. Tänään kävi nimittäin paskasti.

Meillä on täällä vihreässä talossa voimassa jos ei nyt laki niin vähintäänkin asetus, jonka nojalla jokainen vihreässä talossa asuva on oikeutettu ehdottomaan kakkarauhaan. Siis rauhaan käydä kakalla ilman keskeytyksiä tai minkäänlaisia häiriöitä. Kakkarauhan kestoa ei ole minuutin tarkkuudella säädetty, sillä jokaisella on oma aikakäsityksensä tässä maailmassa. Tänään kodissamme kuitenkin rikottiin räikeällä tavalla kakkarauhaa ja siitä minun on nyt aivan pakko kirjoittaa. En ehkä voi elää ilman, että kirjoitan tästä tärkeästä tapahtumasta. Tai ainakin elämä olisi monella tavalla tyhjempää ja kolkompaa ilman tätä tekstiä.

Noniin. Aloitan sillä, että viime yönä oli Pittsburgh Penguinsin peli. Tämä on oleellinen seikka, sillä peliä seuraava päivä, tai aamupäivä vähintään, menee yleensä itselläni tunnelmoidessa ja peliä katsoessa. Pyrin tekemään sen silloin kun lapset ovat nukkumassa, mutta tänään katsoin peliä poikkeuksellisesti aamupalallakin, koska heräsin myöhään, eli petin siis itseni ja koko ihmiskunnan nukkumalla pidempään kuin rutiineihini nykyään kuuluva kello kuusi. Joka tapauksessa pelim katselu jäi kesken, tarkalleen ottaen ehdin tasan toisen erän puoleen väliin, sillä olin pakotettu siirtämään perheeni ulkoiluhommiin aamiaisen jälkeen. Ulkoilu tekee hyvää kaikille, erityisesti lapsille, joten yritin toteuttaa tässä kohtaa hyvää vanhemmuutta. Lapsensa ulos vievä vanhempi = hyvä vanhempi, yksinkertainen analogia. Koska ulkoilu on itselleni helppoa ja mukavaa, yritin tässä ottaa helpot pisteet kuleksimasta, hyvä minä ja reipas vanhemmuuteni. Huoh ja noniin. Läksimme siis ulos ja jätin pelin jälkilähetyksen herkulliseen asetelmaan: peli oli 3-0 Penguinsin hyväksi ja Toronton vaahteralehtipaidat tuntuivat olevan köysissä. Katsoisin ottelun loppuun heti lounaan jälkeen lasten ollessa päiväunilla.

Valmistin lounaan, bolognalaista pastaa, ja söimme kaikki hyvällä ruokahalulla. Poikkeuksellisesti myös Sylvi oli mukana, sillä päätimme aamulla viettää kotipäivää. Olimme siis kolmisin, minä, Manuel ja Sylvi. Syötyämme ruoan, ajattelin hetken olevan sopiva minun käydä tarpeillani, suomeksi paskalla. Lapset leikkivät olohuoneessa ja minä siirryin kakkaamishommiin vessaan. Mielessäni vilahti mahtipontinen lyhyen aikavälin toimintasuunnitelma: kakka, lapset unille, kahvikuppi mukaan ja Penguinsin loistavan (Penguins pelasi todella hyvää ottelua tähän asti, toim.huom.) ottelun pariin. Fantastinen suunnitelma, eikö totta? Ensin vain välttämättömyydet alta pois ja sitten pikapikaa taalajäille.

Kuinka harhautunut ihmisen lapsi voikaan ajatuksissaan olla! Juuri kun olin saanut niin sanotut tarpeeni niin sanotusti tehtyä, kuului oven takaa (kyllä, ovi oli kiinni koska #kakkarauha) yksivuotiaan huudon: “kakka, kakka!”. Ahaa, like father like son, ajattelin englanniksi ja avasin oven. Sylvi tulkkasi tarpeettomasti: “Iskä, Manuelilla on kakkahätä”. Hätä on, mutta ei hätää, otetaampas tästä potta noooin ja vaipat pois näääin, hyvä, istupas siihen pikkuinen ja tee kakka. Laitan potan eteiseen, sillä emme molemmat mahdu pieneen alakerran vessaamme. Laitan oven kiinni ja Sylvi jää lörpöttelemään potalla istuvan Manuelin kanssa niitä näitä, mitä nyt viisi- ja yksivuotiaat korsolaiset näinä aikoina lörpöttelevätkään. Olen omassa hommassani loppusuoralla eli pyyhkimisvaiheessa, kun oven takaa, kauempaa mutta kovempaa, kuuluu Sylvin hätäinen huuto “Iskä! Manuel kakkaa OLKKARIIN!” Voi hyvä Luoja, ajattelen, mutten turhaan lausu Hänen nimeään, eikö se lapsi juuri istunut potalla tuossa oven takana, mitä? Avaan oven, köpöttelen housut puolitangossa eteiseen vain nähdäkseni, kuinka alaosaton Manuel kävelee tyytyväisenä olohuoneen lattialla kakkaiset jalat parketilla litisten. “Manuel, pysähdy!” Huutoni on tuskastunut, eikä kovinkaan äänekäs, ennemminkin sisäinen voihkaisu, joka aivan kuin vahingossa lipsahtaa äänihuulieni raosta kuin kissa auton alle. Katsoin poikaani. Hän katsoo takaisin. Silmänräpäyksen ajan näen edessäni keskiaikaisen saksalaisen munkin: kulmakarvojen ylle tasaisesti laskeutuva otsatukka, runsas ja kiharainen takatukka, tukeva ja kauniin pyöreä vatsakumpu, pari pulleita jalkoja ja toinen samanmoinen käsivarsia ja pyöreiden kasvojen keskellä suuret, syvänsiniset silmät, joissa iloisen laupias katse. Poika hymyilee koko vartalollaan, savea valuu alas pulleita reisiä. Pyydän isosiskoa pitämään pienokaista aloillaan ja hoidan sillä välin omat saveni sinne minne ne kuuluvatkin, en siis parketille kuten kuopuksemme.

Haen pojan vessaan. Nostaessani hyväntuulisen jälkeläiseni mahdollisimman etäälle itsestäni, poika alkaa iloisena heiluttelemaan jalkojaan kuin vain lapsi osaa. Onko tämä leikki, iskä, onko? Kakkaköntsäinen sisäsyrjä pyyhkäisee juuri pesusta tulleeseen neuleeseeni jarruraidat ja meinaan voihkaista. Annan kuitenkin olla ja nostan koko pojan lavuaariin. Koska käyttövettä lämmittävä lämminvesivaraaja on talomme kellarikerroksessa, joudumme ylemmissä kerroksissa aina tovin juoksuttamaan vettä kunnes kraana tarjoaa lämmintä. Lapsestani lähtevä löyhkä on alkanut tehdä tuhojaan aivosolujeni kimpussa ja unohdan tämän vanhan talomme ominaisuuden tietysti täysin. Lasken ensiksi tietysti liian kylmää vettä lapsen nilkoille, jolloin yleisesti aina lajityypilliseen tapaan käyttäytyvä Manuel ponnistaa lavuaarin pohjalta, jäisen suihkun alta, kohti pelastavaa iskää, jonka seurauksena neuleeni muuttuu nyt täysin ruskeankirjavaksi. Lisäksi horjahdan taaksepäin sillä seurauksella, että potkaisen jostain syystä koko talon pienimpään huoneeseen siirretyn koirien juomakupin nurin. Kolme litraa kylmää vettä valuu lattialle kastellen ensin sukkani ja sitten lattialla lojuneen Kirkko ja Kaupunki-lehden, jonka mielenkiintoinen artikkeli Sixten Korkmanista oli vasta muutamia minuutteja sitten jäänyt itseltäni kesken. Jos osaisin, laulaisin jonkun kauniin ja surumielisen latinankielisen kirkkomusiikkikappaleen, mutten osaa. Sen sijaan puhaltelen nousevaa kiukkuani ulos huonolla menestyksellä ja tunnen, kuinka litimärät sukkani sentään alkavat lämmetä. Lattiakaivo lorisee, hyvä sentään että jokin aine menee sinne minne sen on suunniteltu menevän. Lattialle vettyneen taloustieteilijän arvokkaille kasvoille tippuu ruskeaa liejua. Anteeksi Sixten, tämä jos jokin oli tahaton mielenilmaus.

Kakkaa on valtavasti. Pojan koko alavartalo on ruskeanharmaassa kaakelbergissä ja pesemiseen menee oma aikansa. Haju on todella tymäkkä, mitähän mies on eilen syönyt? Muistaakseni lapsi syö ihan tavallista kotiruokaa, mutta voisi kuvitella pojan popsineen eilen pelkkiä kanamunia ja pari kiloa raakoja herneitä. En ole hajuherkkä, mutta haju on kyllä omaankin nenään vahva. Pestyäni ja kuivattuani lapsen, päästän pahantekijän vapauteen. Siirryn itse siivoamaan olohuoneen lattiaa. Luojalle kiitos (jälleen), pökäle on tupsahtanut parketille, eikä vastikään pestylle vaalealle matolle. Kakkaisia jalanjälkiäkin on vain parketilla ja ne on lopulta nopeasti putsattu. Ainoastaan lattialla lasten leikkien jäljiltä lojunut kylpypyyhe on kokenut kovia: keskellä pyyhettä lepää siisti pökäle, jonka muoto on tuttu lastenkirjoista. Noukin pökäleen vessapaperiin ja vedän vessasta alas. Pyyhkeen vien pesuun. Nyt lapselle vaippa ja vaippainen lapsi unille – ja sitten jääkiekko-ottelun pariin.

Olen pesemässä käsiäni nyt jo pahamaineiseksi muuttuneessa vessassamme, kun olohuoneesta kajahtaa jo toisen kerran saman päivän aikana Sylvin epäuskoinen huuto: “Iskä!! Manuelilta tulee TAAS KAKKA!” Suljen silmäni ja tunnen, kuinka parasympaattinen hermostoni alkaa nytkäytellä kummallisesti sisälläni. Miten on mahdollista, että viisitoistakiloinen lapsi, joka juuri kahden todistajan läsnäollessa kakkasi arviolta kolmesataa grammaa, kakkaa vielä lisää? Kaikki lapseni ovat minulle aivan erityisiä, mutta näin spesiaaliksi en uskonut nuorintani villeimmissä kuvitelmissanikaan. Onko pikkumiehellä kenties Itä-Uudenmaan tilavin suolisto? Täytyy varmaan ottaa yhteyttä Ennätystehtaaseen, mikäli ohjelma edelleen pyörii lineaarisessa telkkarissa. 

Jätän käteni kuivaamatta ja harpon märissä sukissani olohuoneeseen. Puolialaston munkki seisoo parhaillaan ilahtuneen oloisena ruokasalin puolella, sen ainoalla matolla, omassa paskaläjässään. Siniset silmät tuikkivat, punaiset huulet ovat vetäytyneet leveään hymyyn ja poika toteaa omalla kielellään: “Tata-touu!” Ilmauksen etymologia on hankalasti selitettävä, mutta kyseistä ilmausta käytetään yleensä aina jonkun mukavan tai mielenkiintoisen asian äärellä. Epäilemättä tämä on yksi niistä asioista. Poimin rikoksenuusijan talteen ja toivon hartaasti, ettei vaimo nyt astu kotiin. Koko alakerta käryää ja katson huolestuneena palovaroitinta, joka tunnistaa sekä pienhiukkaset että hiilimonoksidin. Varoitin vilkuttaa vihreää, ei hätää. Koska häkä on hajuton kaasu, täytyy Manuelin kakan sisältää rutosti anti-häkää: hajuisinta mahdollista kaasua. Vielä ei yksikään huonekasvi ole kellastunut, jotain vielä on toivoa.

Pesen pojan, pesen kädet, lasken pojan potalle, pyydän siskoa viereen istumaan, annan kirjan käteen ja vetoan poikaan: pysy aloillasi, älä liiku, lukekaa kirjaa. Iskän on pakko vähän siivota. En mainitse mitään syvästä halustani muuttaa Teneriffalle yksin koko talveksi, vaan haen mopin ja lattianpesuaineen. Noukin tuoreimmat pökäleet matolta, pesen maton lavuaarissa, vien sen kuistille odottamaan ihmettä ja parempia aikoja, rapsutan kuistilla kuivuvaa koiranpentua ja lasken sen kuivaamisen jälkeen sisään. Koiranpentu hyppii tyytyväisenä uudenhajuisessa alakerrassa ja nuuhkii paikkoja aloittaen lapseni pippelistä. Kiellän pentua tekemästä niin ja poikani kikattaa haltioissaan.

Meillä on lasten kanssa ollut tapana pitää pottahommien harjoittelussa palkintosysteemiä, jossa jokainen onnistunut, siis pottaan tullut, kakka tai pissa, merkitsee yhtä tarraa. Vessan seinään teipattu A4- paperi täyttyy näin vähitellen erilaisista tarroista lapsen oppiessa hätä kerrallaan hoitamaan hommat pottaan lattian, maton tai vaipan sijaan. Juttelen Sylvin kanssa tästä ja viisivuotias ehdottaa, että Manuelille pitää nyt kyllä tehdä tarrataulu vessaan. Olen samaa mieltä ja Sylvi alkaa oitis touhuta tätä arvokasta asiakirjaa vessan seinälle. Olen vihdoin saanut kaikki kakat siivottua ja käteni kolmannen kerran pestyä, kun Sylvi huutaa iloisena: “Iskä! Manuelilta tuli pissa pottaan! Nyt se saa ekan tarran, hyvä Manuel!” En voi kuin nauraa tälle isosiskon aidolle ilolle ja oikeassahan hän on, sääntöjen mukaan jokainen pottaan tullut pissa tai kakka tienaa yhden tarran. Se tosiseikka, että ennen onnistunutta pottapissaa on paskottu koko alakerta kahteen kertaan, ei paina tässä laskentakaavassa mitään. Vain pottaan tulleet lasketaan, kaikki muu on toisarvoista. Manuel on ansainnut ensimmäisen tarransa. Olen onnellinen. Punkero liimaa valkoiselle paperille siskon auliisti valitseman vaaleansinisen yksisarvisen.

Käyn vielä tarkistuskäynnin alakerrassa, sillä Sylvi muisteli että Kakka-Manuel harharetkeili myös keittiössä. Tämä havainto osoittautuu uutisankaksi ja keittiö putipuhtaaksi. Manuel on tällä välin siirtynyt potalta lattian viereen istumaan ja kun tulen eteiseen, saan jälleen todistaa jälkikasvuni rohkeutta ja avointa, kokeilunhaluista elämänasennetta: Manuel uittaa oikeaa kättään potassa, jonka on itse juuri tarranarvoisesti onnistunut täyttämään. Epäuskoisena huutokehoitan poikaa lopettamaan moiset puuhat ja ottamaan käden pois potasta. “Ei pottaan saa laittaa kättä, siellä on pissaa, nyt pitää mennä pesulle!” Lapsi säikähtää iskän kovaäänistä ulostuloa sillä seurauksella, että vetää pulleat ja kusiset sormensa nopeasti, mutta motorisesti kömpelösti pois potasta. Potta kaatuu lattialle ja pian mäntylaudoilla lepää kauniinkeltainen, Nuuksion Kaitalampea muistuttava minivesistö. 

Jälleen poikaa viedään kohti Korso-Koivukylän suuralueen pienintä saniteettitilaa ja jälleen katson vaimoltani perittyihin ihaniin silmiin, joista loistaa lempeys ja hyvyys, enkä voi olla vihainen, en varsinkaan hänelle.

Mitäs jätin lapsen vartioimatta? Ja alunperin: mitäs en laittanut ensimmäisen ulostuskerran jälkeen vaippoja heti takaisin? Jossitteluni ei tietenkään auta, mutta ehkä ensi kerralla osaan toimia toisin. Tiedän jo nyt, etten osaa, mutta elän hetken harhaisessa maailmassa, jossa minä oikeasti kehityn kohti järjestelmällistä, oikea-aikaisesti toimivaa ja pedanttia isää, joka en tietenkään tule koskaan olemaan.

Pesen sekä omat käteni että Manuelin kädet huolellisesti saippualla. Omiin käsiini on jäänyt kakkainen jälkihaju siitäkin huolimatta, että olen jynssännyt niitä jo neljästi saippualla ja kuumalla vedellä. Kuivatessani käsiämme vessan pyyhkeeseen, käännyn katsomaan taakseni ja huomaan koiranpennun latkivan Kaitalampea. Pentu perkele! Unohdin kuivata lammikon ja nyt osa siitä virtaa tyytyväisenä jossain koiranpennun ruokatorvessa kohti vatsalaukkua. En kuitenkaan hätäile vaan toimin rationaalisesti: puen ensin vaipan Kakkamiehelle ja vasta sitten kuivaan ja pesen pissan pois lattialta. Koiran vien takaisin kuistille. Pentu lipoo huuliaan ja katsoo minua valtavilla mustilla silmillään surumielisesti. Katson takaisin pistävästi ja poden katseestani heti huonoa omaatuntoa. Mitäpä pentukaan ihmisen pissasta tietäisi? Olinhan vasta itse omilla jaloillani tyhjentänyt pennun varsinaisen juomakupin vessan lattialle, on aivan turha siis syyttää pentua. Muistaessani juomakupin muistan myös omat märät sukkani. Riisun ne jalasta ja tunnustelen hetken kuivaa lattiaa jalkojeni alla. Vietän kolmen sekunnin meditointihetken ja ajattelen vain sitä, miltä kuiva mäntylattia tuntuu kosteiden jalkapohjieni alla. Vagushermoni ei ehdi reagoida meditointiini mitenkään, mutta tyydyn siihen mitä saan.

Lopulta tilanne, tilanteet, on ohi ja istumme kaikki kolme hetken sohvalla lepäämässä ja keräämässä voimia. Sylvi ja Manuel ovat hyväntuulisia, luetaan kuvakirjaa. “Täällä haisee vieläkin kakka, iskä.” Sylvin ääni on toteavan neutraali. Se ei syytä, se vain toteaa. Mainitsen käsistäni, että iskä pesi ne neljä kertaa ja silti niissä haisee vähän pikkuveljen kakka. Sylvi haluaa haistaa ja irvistää perästäpäin.

“Hyi! Ne haisee ihan kakalle! Mä en enää ikinä halua että sä tuut mun lähelle iskä!” 

Vien Manuelin nukkumaan ja palkitsen Sylvin reippaasta toiminnasta Pikku-Kakkosella. Itse siirryn keittämään kahvia, nyt jos koskaan todella tarvitsen kupposen. Ehkä sen Penguinsin pelinkin ehtii katsoa vielä tänään ja jos ei tänään niin sitten tällä viikolla. Tai sitten katson vain koosteen.

Isyys <3

Ps. Penguins hävisi ottelun 4-3 varsinaisella peliajalla. Jotenkin tuntuu oikealta, että joukkueen lähihistorian totaalisin sulaminen sattui juuri tuona päivänä. Veni, vidi, vici.