Luin vastikään Huck-magazinen artikkelin taiteilija Naima Greenistä. Artikkeli koski taiteilijan uusinta valokuvanäyttelyä, joka vaikutti mielenkiintoiselta. En ajatellut mennä tässä tekstissäni syvemmälle Naima Greenin taiteeseen tai edes tuohon artikkeliin, mutta yksi nosto artikkelista on aivan pakko ottaa käsittelyyn.

Green pohtii ajatusta ydinperheestä ja vanhemmuudesta seuraavasti:

“This project began because I am still trying to figure out if the nuclear family is something I want for my life. You get married, have kids. It’s a very formulaic trajectory I feel complicated about,” Green says. ​“I wanted to try this on to know, Am I just romanticising pregnancy or am I thinking critically about what it means to have a child right now. What does it mean to give up my life for another person? What does it mean to be a parent, raise a child, have a family?” 

Erityisesti virke, jossa Green pohtii sitä, miltä omasta elämästä luopuminen toisen ihmisen, siis lapsen, puolesta tarkoittaa. Tässä kohtaa ei tietysti puhuta oman lapsen puolesta kuolemisesta vaan enemmänkin siitä, että ihminen, joka saa lapsen, joutuu väistämättömästi luopumaan omasta elämästään, omasta identiteetistään, minuudestaan. Ajatus on nykyaikainen, käsittääkseni melko yleinen ja hyvin häiritsevä.

Elämme nähdäkseni äärimmilleen vietyä individualismin aikaa. Yksilökeskeisyys ja itsekkyys ovat tälle ajalle leimallisia ajatusmalleja. Taiteilija tuntuu ajattelevan perin nykyaikaisesti, siis yksilökeskeisesti ja minälähtöisesti myös vanhemmuudesta: minä joudun luopumaan itsestäni kun saan lapsen. Tällä analogialla kaikki maailmanhistorian vanhemmat ovat yksinkertaisesti lakanneet olemasta lapsen saatuaan. Mistä tällainen ajatus on tullut? Miksi se tuntuu minusta niin oudolta? Ja miksi kokemusasiantuntijat, siis me vanhemmat, emme puhu tästä?

Pohtikaamme siis vanhemmuutta hetki. Lapsen syntymä on valtava, massiivinen elämänmuutos kenen tahansa kohdalla. Se ei kuitenkaan ole kaikille samanlainen kokemus, ei voi olla, olemmehan kaikki yksilöitä ja erilaisia ja niin edelleen. Lapsia syntyy erilaisiin koteihin, pariskunnille, itsellisille, sodan keskelle ja pumpulimättäälle. Kuitenkin suhteessa omaan itseen vanhemmaksi tulemisessa on ennen kaikkea kyse elämänmuutoksesta, isosta elämänmuutoksesta. Minä (ja puolisoni) olen jatkossa vastuussa itseni lisäksi myös toisesta ihmisestä, arki muuttuu ja minun tulee opetella uusia asioita. Mutta olenko pakotettu luopumaan itsestäni tämän elämänmuutoksen myötä? Kaadunko kiviselle uhrialttarille lapseni tähden ja heitän identiteettini, minuuteni, kuvainnollisesti henkenikin, tämän uuden muutoksen myötä? Loppuuko minä?

Ei tietenkään. Minä muutun, se on selvä. Mutta että loppuisin, lakkaisin olemasta minä siksi, että elämässäni on tapahtunut iso muutos? Miksi lakkaisin? Eihän ihminen työpaikkaakaan vaihtaessa lakkaa olemasta oma itsensä saati muuttaessaan toiselle paikkakunnalle. On erikoinen ajatus, että identiteetti ja oleminen olisi näin löysissä kantimissa. Että oma itsensä on vain ja ainoastaan silloin, kun ei ole vastuussa muista kuin itsestään. Että oma identiteetti ei kestäisi elämässä tapahtuvia muutoksia laisinkaan. Ja ei, vanhemmuus ei ole täysin verrattavissa työpaikan vaihtoon, mittakaava on tyystin eri. Mutta muutos, siitä molemmissa asioissa on kyse.

Nähdäkseni Greenin ajattelussa, jota voisin käyttää yleistyksenä vallalla olevasta ajattelusta laajemminkin, on nähtävissä nykyajan mustavalkoinen maailmankatsomus. On olemassa ainoastaan joko-tai- maailma, ei sekä-että. Nykyihminen ei pysty näkemään sitä itselleni kirkasta todellisuutta, jossa ihminen on samanaikaisesti monta: rooleja, identiteettejä ja minuuksia on lukematon määrä ja ne vaihtelevat ajan saatossa milloin sulavasti, milloin vähän yskähdellen ja kömpelösti. Tosiasiassa me kaikki voimme olla ja olemmekin moniulotteisia kokonaisuuksia. Pikkusiskoni on lääkäri, sellisti, äiti ja intohimoinen hiihtäjä. Ystäväni on yrittäjä, perheenisä, konsolipelaaja ja itseoppinut puutarhuri.

Otan varmuuden vuoksi esimerkiksi myös itseni. Tulin isäksi 26-vuotiaana. Nykystandardeilla olin nuori isä, muutama vuosikymmen takaperin olisin ollut jo kehäraakki, ajat ja yhteiskunnalliset odotukset muuttuvat. Identiteettini oli sekoitus skeittaria, kauppiasta, urheilumiestä, aviopuolisoa, kirjallisuuden ystävää ja sanotaan vaikkapa yhteiskunnallista keskustelijaa. Lapsi syntyi, identiteettini sai pikavauhtia uuden lisäsiiven, isyyden. Olin nyt myös kiistattomasti lapseni isä. Hylkäsinkö nuo kaikki aikaisemmat identiteettini ulottuvuudet lapseni parkaistessa ihanasti Naistenklinikan synnytyssalissa? Karkottiko tuo ensihuuto koko siihenastisen minuuden? Ei tietenkään. Toki on myönnettävä, että se huuto ravisteli minua voimallisemmin kuin mikään siihen astisessa elämässäni. Niin kai sen on tarkoituskin ravistella. En kuitenkaan lakannut olemasta minä, eikä minun tarvinnutkaan. Ei kenenkään tarvitse.

Suomessa puhutaan syntyvyyden laskusta ja sen vaikutuksista kansantalouteen ja huoltosuhteeseen. Lapsia syntyy ennätyksellisen vähän ja eläkeläisiä on ennätyksellisen paljon – ja lisää on tulossa. Toreilla meuhkataan ja kulmilla kysellään: kuka heidät hoitaa, kuka meidät hoitaa? Suomalaisen ensisynnyttäjän keski-ikä on 30,4 vuotta ja lukema on ollut nousussa jo hyvän aikaa. Taiteilija Greenin esiintuoma ajatus on linjassa tämän nousevan ensisynnyttäjän keski-iän kanssa: jos yleinen ajatus on se, että oma elämä loppuu lapsen syntyessä, eikö ole pelkästään luonnollista että perheen perustamista halutaan lykätä mahdollisimman pitkälle? Jos lapsi vie elämän, haluan tietenkin antaa sen pois mahdollisimman myöhään. Ensin siis eletään omaa elämää (mitä se ikinä tarkoittaakaan) kolmekymmentä vuotta, jonka jälkeen – niin, jonka jälkeen mitä? Mitä elämää sen jälkeen eletään, lapsenko elämää? Ei kai nyt sentään!

Kenties ajatukseni tämän tekstin kirjoittamisen taustalla olikin juuri tämä: voisiko joku sanoa ääneen, että vanhemmuus ei tarkoita oman elämän kuvainnollista eutanasiaa, että vanhemmuuden myötä omasta itsestä ei suinkaan tarvitse luopua? Vanhemmuus voi olla täysin luontevalta tuntuva jatke omaan minuuteen. Sen ei tarvitse pyyhkiä tieltään kaikkea sitä ennen ollutta.

Muutoksen hetkellä ihminen on taipuvainen kieriskelemään ahdistuneissa ajatuksissa kaikesta siitä tutusta ja turvallisesta, jotka hän on muutoksen myötä menettämässä. Muutoksen kynnyksellä ihminen ei kykene visioimaan eikä näkemään sitä hyvää, mitä muutos, toivottukin, voi tuoda tullessaan. Katse on siinä minkä voi nähdä ja se on jo mennyttä.

Muutto mukavasta ja tutuksi tulleesta kodista tuntemattomalle seudulle ahdistaa, koska entinen on tuttua ja tuleva tuntematonta. Näin siitäkin huolimatta, että olisit muuttamassa unelmiesi kotiin, josta olet haaveillut kymmenen vuotta. Silti tuo unelmien kotikin on tuntematon, vanha ja pieneksi käynyt kotikolo oli sentään tuttu. Nyt kaikki se jää, tuntematon on edessä. Vanhemmuus voi olla tuo unelmien koti. Ajan oloon uusi talo tulee tutuksi, arki asettuu uomiinsa, aurinko nousee kuten on aina noussut, ja mikä tärkeintä, tunnet olevasi edelleen oma itsesi, minuutesi on tallella. Ei tarvinnutkaan valita itsesi ja lapsen väliltä, onnistuit kuin onnistuitkin pitämään molemmat.

Ei vanhemmuuden tarvitse olla uhraus, se voi olla myös ihan tavallinen juttu.