Mestari Muistelee on Maskidoun uusi vakiopalsta, jossa skeittauksen kaksinkertainen Suomenmestari (kyllä, kaksinkertainen!) Nikke muistelee skeittiuraansa kuvien ja tekstinpätkien muodossa. Kuten lukija voi jo tässä kohtaa päätellä, luvassa on todennäköisesti skeittiartikkeleiksi naamioitua surutyötä sen tiimoilta, että paskanhajuisesta skeittarista on vuosien saatossa vähitellen tullut paskanhajuinen kolmekymppinen perheenisä, joka käy skeittaamassa enää lähinnä unissaan – jotka tosin katkeavat ratkaisevalla hetkellä juuri ennen tempun ländäämistä lastenhuoneesta kantautuvaan vauvan itkuun.

Mestari Muistelee-palsta alkaa! Ensimmäisessä osassa palataan vuoteen 2020 ja toistaiseksi viimeiseen skeittireissuun, jolle sponsoroituna rullalautailijana otin osaa. Kyseessä oli Independent-trukkimerkin kustantama retki Ateenaan, tuohon välimerelliseen oppineisuuden kehtoon, jonka seesteisen taivaan alla itseään ovat toteuttaneet vuosisatojen kuluessa niin skeittarit kuin länsimaisen tieteen ja filosofian suuret ajattelijat. Suurista ajattelijoista voisi mainita esimerkiksi vaikkapa Platonin, joka muun muassa perusti Ateenaan oman filosofiakoulunsa, Akatemian. Ateenan Akatemiaa puolestaan johti Platonin jälkeen muuan Plutarkhos Ateenalainen, joka on mainittava tämän artikkelin yhteydessä ennen muuta siitä syystä, että Juhana Torkki on suomentanut miehen teksteistä koostetun erinomaisen kirjan Plutarkhos -Mielen tyyneydestä. Ennen kuin pääsemme artikkelissamme eteenpäin, haluan koko Maskidou Magazinen toimituskunnan puolesta suositella lämpimästi kyseistä kirjaa kaikille tämän tekstin lukijoille. On erinomaisen hyvä.

Ja sitten päivän epistolaan vaan ei aivan suoraan kuitenkaan. Ennen varsinaista muistelua on nimittäin syytä avata lukijoille sponsoreiden maksamien, siis sponsoroiduille skeittareille ilmaisten, skeittireissujen logiikka ja tavoite. Reissut ovat aina matkanjärjestäjän (usein skeittialan firma, toim.huom.) markkinointimatkoja ja koska markkinointi on myyntiä, on jokainen tuollaisella reissulla mukana oleva skeittari reissussa aina itseasiassa myyntihommissa, joskin omintakeisissa sellaisissa. Kyseisen reissun perimmäisenä tarkoituksena oli markkinointimateriaalin tuottaminen Indylle ja sen eurooppalaiselle distribuuttorille, Shinerille. Ajatuksena oli kuvata Indyn tulevan kauden vaatemallistoa, tehdä artikkeli Free Magazineen sekä kuvata pätkä jonnekin netin syövereihin ja viime kädessä Indyn markkinointikäyttöön.

Skeittireissujen ideologinen toimintakaavio menee näin:

1. Skedeejät skedeevät
2. Kuvaajat kuvaavat
3. Joku reissussa ollut kirjoittaa jutun johonkin mediaan, jossa myös jaetaan kuvat ja video reissusta
4. Skeittifirman asiakaskohderyhmä (toiset skeittarit) lukee artikkelin, katsoo kuvat ja videon ja mikäli firmaa lykästää, kuluttavat vähät rahansa ostamalla firman tuotteita.
5. Matkan järjestäjä (skeittifirma) saa rahaa ja mahdollistaa vastaavat reissut myös tulevaisuudessa.

Kohta joku luulee että me täällä toimituksessa pidämme lukijoitamme ihan idiootteina, mutta pieni toiminnan taustojen avaaminen tuntui tässä kohtaa olevan ihan paikallaan. On täysin mahdollista, että Maskidou Magazine tavoittaa ihmisen, joka ei ole perillä skeittibisneksen lainalaisuuksista. Pyrimme ottamaan myös Sinut huomioon, hyvä skeittikulttuurin vaikutuspiirin elämässäsi välttänyt lukija.

Palatkaamme kuitenkin nyt artikkelin varsinaiseen aiheeseen, Kreikkaan ja skeittaukseen. Helmikuinen Ateena oli rosoisella tavalla kaunis ja kylmä. Suomesta lähtiessä tuntui tietenkin että lähdetään Etelän aurinkoon, kuten toki tehtiinkin, mutta aina se etelän aurinko ei ole juurikaan pohjolan aurinkoa lämpimämpi. Lämpötila Ateenassa oli päiväsaikaan auringossa miltei parikymmentä astetta, mutta illat ja aamut olivat koleita sillä erityisellä tavalla, joka on yleistä rannikkoalueilla: mereltä yön aikana ryömivä kylmä kosteus todellakin pureutuu luihin ja ytimiin ja saa aamut tuntumaan lämpömittarinlukemaa kylmemmiltä. Sadepäivinä, joita viikon reissuun mahtui kaksi, tuntui kuin olisimme marraskuisessa Hakunilassa emmekä suinkaan länsimaisen filosofian ja tieteen alkukodissa. Se on jännä miten tunnelmat voivatkin sitten vaihdella.

Skeittaus toureilla voi olla joskus haastavaa siitä yksinkertaisesta syystä, että skeittausta on niin paljon. Koko ajan skeitataan ja kuvataan, eikä palautumiselle ole juurikaan varattu aikaa. Ja koska kerran on lähdetty skeittaamaan, sitä myös haluaa skeitata paljon. Usein liiankin paljon. Ateenan kalsea ilmanala tuotti skeittarille myös erityisiä haasteita, sillä harvalla meistä (ei kenelläkään) oli repullista kuivia vaihtovaatteita spoteilla mukana. Nyt jos lähtisin tuolle reissulle, vetäisin koko matkan merinovillaisessa kerrastossa ja vaihtelisin pitkin päivää kuivia vaatteita kastuneiden tilalle. Armeijassa opittu toimintakyvyn ylläpito vaatteita vaihtamalla oli selvästi päässyt unohtumaan tuolla reissulla – tunnen vieläkin kylmänhikisen teepaidan selässäni tuota matkaa ajatellessani.

Reissupäivät noudattivat aina samaa kaavaa: aamupala hotellilla, jonka jälkeen pakun kyytiin ja ajelemaan pitkin kyliä spotteja auton ikkunasta tiiraillen. Matkaoppaamme Thanos Panou oli valikoinut meille etukäteen läjän spotteja, mikä vähensi ylimääräistä suhailua kaupungilla. Tästä etukäteissuunnittelusta huolimatta autossa istuttiin päivittäin verrattain paljon. Kun sitten päästään spotille skeitataan, spekuloidaan, kuvataan, vaihdetaan spottia, haetaan kaupasta snackia, skeitataan, spekutetaan ja kuvataan lisää, siirrytään toiselle spotille ja niin edelleen aina iltamyöhään saakka. Illalla sitten laahustetaan johonkin Thanoksen varaamaan ravintolaan, jossa luvassa on syömistä ja juomista puoleen yöhön asti, useimmiten ylikin. Jos oli Ateenan katukuva ensinäkemältä nuhjuinen ja surumielinenkin, samaa ei voinut sanoa ruoasta – tourilla söin kenties elämäni parhaita ruokia, kreikkalainen keittiö on todellakin maineensa veroinen. Illallisten aikana pitkään pöytään kannettiin jatkuvalla syötöllä toinen toistaan täydellisempiä salaatteja, juustoja, vartaita, monella tapaa valmistettuja kasviksia, lihapatoja ja muita ruokia höyryävissä padoissa ja kattiloissa. Muutaman tunnin illallistamisen jälkeen kurvattiin hotellille suihkun kautta nukkumaan. Ehkä jonain iltana Tommin kanssa venyttelimme jos jaksoimme. Seuraavana aamuna sama homma uudelleen – ja tätä viikko putkeen.

Siinä missä esimerkiksi jalkapalloilijan ottelutapahtumaan kuuluu alkuverryttely, varsinainen suoritus eli matsi sekä loppuverryttely, on koko skeittarin kuvauspäivä jatkuvaa lämmittelyä, suorittamista, jäähtymistä, uudelleenlämmittelyä ja uudelleensuorittamista. On tietysti kornia verrata jalkapalloilijaa ja skeittaria, mutta pohdinta tekee näkyväksi sen, miten erikoinen skeittarin kuvauspäivä voi fyysismotorisessa mielessä olla. Kuvausreissussa oleva skeittari on kuin kaduilla maleksiva kulkukoira: liikkeessä pitkin päivää, välillä nälissään ja välillä täydessä vauhdissa, koko ajan kuitenkin takkuinen, valpas ja vähän kapisen oloinen.

Fyysisen suorituskyvyn kannalta perinteinen skeittitouri on skeittarin näkökulmasta kaikkea muuta kuin optimaalinen. Kroppa on jatkuvasti kovassa rasituksessa levon ollessa vähäistä ja energiansaannin epätasaista. Kroppa on usein pitkiä aikoja alipalautuneessa tilassa. Tourilla hyvin suoriutuakseen täytyy osata säädellä omia voimiaan, juoda ja syödä paljon sekä skeitata säästeliäästi vain niitä spotteja mitä oikeasti haluaa. Siinä missä kokenut kehäkettu kuratoi itselleen sopivat spotit ja niihin täsmälliset temput, nuori julli hyppää jokaiseen kaiteeseen ja porttikonkiin kuin ahne possu, joka hän yleensä toki onkin. Mukavaahan se hyppääminen tietysti on, mutta keholle (ja pidempään jatkuessaan myös mielelle) melko kuormittava konsepti. Nykyään ammattilaiset varmasti säästelevätkin kroppaansa ja hoitavat muutenkin palautumisen viimeisen päälle, mutta perinteisesti skeittarit eivät ole korviaan moiselle toiminnalle lotkauttaneet. Skeittaus on kuitenkin raaka laji ja hyvin palautunut skeittari myös skeittaa paremmin.

Tein tällä reissulla myös henkilökohtaisen alipalautumisennätykseni, josta olen samaan aikaan sekä ylpeä että häpeissäni. Reissun neljäntenä päivänä päädyin hinkkaamaan noin tunniksi nollieheeliä täysin typerästi typeristä portaista. Sekä temppu että spotti olivat täysin mitäänsanomattomat, mutta jostain käsittämättömästä syystä aloin hyppimään ja koska muutamat yritykset tuntuivat mukavilta, jäin jumiin. Käsittämättömän typerää. En ollut vuosiin hyppinyt ollenkaan portaita, en oikeastaan edes pidä siitä, mutta tuossa hetkessä yksinkertaisesti päätin tehdä aluksi hyvin lähteneen tempun päälle – maksoi mitä maksoi. Ja teinkin, lopulta. Tuo videolla sekunnissa ohi vilahtava nollieheel kustansi minulle kolmen päivän kävelyt. Aivan poskettoman huono tuotto suhteessa annettuun uhraukseen.

Mistä olin sitten ylpeä?

Periksiantamattomuudesta tietenkin. Tuntui hyvältä nähdä vaivaa ja saada lopulta palkinto, vaikka se ulkopuolisen silmin varmasti näyttikin silkalta hulluudelta. Skeittaus ei useinkaan ole rationaalista touhua.

Tämä työmäärän ja lopputuloksen suhde on toki ongelma laajemminkin skeittivideoissa. Jokaista varsinaiseen pätkään päätynyttä sekuntia kohden on usein hinkattu niin maan juukelisti, joskus useita päiviä. Kysykää vaikka Marc Johnsonilta, tai keneltä tahansa oikeastaan. Nopaheelin loppulaskuna oli siis kolmen päivän päivän infernaalinen reisijumi, joka muutti nelipäiset reisilihakseni kahdeksi kimpuksi paksua valokuitukaapelia, joilla pystyi hädintuskin kävelemään, skeittauksesta puhumattakaan. Jälkikäteen on helppo todeta tuon hetken olleen yksi vaatimattoman skeittiurani kulminaatiopisteistä – olin unohtanut kuka olen ja miksi teen sitä mitä teen. Hukkasin energiaa turhuuksiin (portaiden hyppiminen) ja lopulta kyseenalaistin koko toiminnan järkevyyden. Olin hukassa.

Reissun puolivälissä hankituista pölkkyreisistäni ja itseaiheutetusta väliaikaisesta invaliditeetistani huolimatta nautin reissusta kovasti ja suurin syy tähän nautintoon oli hyvä matkaseura. Allekirjoittaneen lisäksi Suomesta mukana oli Tommi Björk ja Eniz, Barcelonassa asuva ruotsalainen erikoismies Ulph Andersson, Briteistä Jake Collins sekä jo mainittu paikallinen kiertuemanagerimme, Ateenan oma poika Thanos Panou. Kaikki mitä mahtavimpia ihmisiä. Sam Ashley otti still-kuvat Free Magiin ja Shinerin Alan sekä Tom kuvasivat videota minkä ehtivät. Alan toimi myös team managerina ja on epäilemättä yksi universumin parhaista tyypeistä.

Juden kanssa kuvaamaan tottuneena oli hauska huomata, että Sam kuvasi miltei kaikki kuvat jalustalta. Ehkä se on Judellakin edessä kun ikää tulee, mene ja tiedä. Jalustastaan huolimatta, tai ehkä kenties juuri siksi, Sam on hauska ukko. Jostain syystä kaikki matkani varrelle osuneet skeittivalokuvaajat ovat todella hyviä tyyppejä, en keksi yhtään tapausta joka poikkeaisi joukosta. Skedevalokuvaajat ovat myös erikoinen ammattikunta, sillä he todella vaikuttavat nauttivan työstään.

Skeittireissuilla parasta itse skeittauksen ohella on kaikenlainen pikku puuhastelu ja kikkailu, kuten valokuvaaminen ja ihmisten kanssa rupattelu. Tutustuminen uusiin ihmisiin, kaupunkeihin ja kulttuureihin on mahtavaa. Koska oltiin Kreikassa, olin luonnollisesti utelias kuulemaan, ja Thanos innokas kertomaan, myös Kreikan valtion tilanteesta. Kreikka ajautui vuonna 2008 velkakriisiin ja talous romahti, jonka jälkiä Ateenassa oli nähtävissä edelleen. Kaupunki oli monin paikoin surullinen näky: yliopiston aulan katto vuoti, autioituneita rakennuksia ja monenlaista ulkoista surkeutta oli nähtävillä minne vain katseensa loi. Myös tulotaso Kreikassa on Suomeen verrattuna naurettava: Thanos kertoi käyvänsä kokopäivätöissä ja ansaitsevansa seitsemänsataa euroa kuussa. Suomessa tuolla rahalla ei pitkälle pötkitä. Toisaalta ihmiset olivat iloisia, ystävällisiä ja lämpimiä – raha ei todellakaan ole kaikki kaikessa.

Korona aiheutti pientä kutkutusta reissun alkajaisiksi. Reissun ajankohta oli sillä tavalla dramaattinen, että juuri kun olimme päässeet kirjautumaan hotelliin reissun ensimmäisenä päivänä luimme, että Kööpenhaminan Kastrupin lentokenttä oli suljettu koronaepäilyn vuoksi. Lopulta päästiin kotiin sopivasti ennen koko maailman lockdownia.

Koska odotimme reissun aikaan toista lastamme, tunsin reissussa ollessani ensimmmäistä kertaa ikinä olevani skeittireissussa väärässä paikassa. Istuessani pakettiautossa ateenalaisten katujen vilistessä ohitseni koin vahvasti, että tämä oli tässä – skeittireissut olisivat omalta osaltani taputeltu. Siinä missä skeittireissut olivat siihen asti olleet elämäni mahtavimpia kokemuksia joihin halusi aina uudelleen, huomasin nyt haluavani päinvastaista. Halusin olla kotona, halusin olla perheeni luona. Skeittireissut ja minä olimme kasvaneet erilleen. Lentokoneessa matkalla kotiin tulin pohdinnoissani siihen tulokseen, että kymmenen vuotta skeittauksen tiimoilta reissaamista oli itselleni riittävä aika. Jossain Serbian yläpuolella päätin, etten jatkossa lähtisi reissuun vaikka kysyttäisiin.

Jälkikäteen olen pohtinut tuota päätöstä ja sitä, miksi se oli lopulta niin helppo. Kenties kyseessä oli pohjimmiltaan menettämisen pelko: toisin kuin nuorena, nykyisin minulla on jotain, mitä menettää – perheeni. Entä jos loukkaantuisin tai jotain sattuisi reissussa? En halunnut uhrata perheeni hyvinvointia skeittaamisen takia. Tämänkaltaiset ajatukset saattavat olla orastavaa kypsyyttä ja merkki vastuulliseksi aikuiseksi kasvamisesta, mutta skeittauksen kannalta nämä ajatukset ovat lopun alkua. Skeittauksessa sattuu ja tapahtuu. Jos haluaa puskea omaa skeittaustaan eteenpäin, olisi hyvä olla ikävöimättä jälkikasvua ja ajattelematta mahdollisia omia loukkaantumisia. Pitäisi vaan puskea. Minä en halunnut enää puskea. Minä halusin pitää tytärtäni sylissä, niin yksinkertaista se oli.

-Nikke