Istun bussissa ja edessäni olevalla penkillä tapahtuu paljon asioita.

Pitkätukkainen kanssamatkustaja selaa älypuhelintaan, kuten valtaosa muistakin täpötäyden bussin matkustajista. Itse asiassa puhelinten kumaraan painamia niskoja näkyy joka puolella. Sinertävä hohde valaisee demokraattisesti jokaisen kasvot – tummat, vaaleat, nuoret ja vanhat naamat hohtavat kaikki yhtä elottoman sävyisinä. Välillä joku kumaraniskoista vaihtaa puhelimen toiseen käteen, ehkä lepuuttaakseen pyyhkäisyjen rasittamaa peukaloa, katsoo sitten hetken hämillään ympärilleen ja sulkeutuu jälleen omaan kuplaansa, turvaan bussilastilliselta itsensä kaltaisia zombeja. Niin, siltähän tämä joukko tosiaan näyttää – jos ei nyt eläviltä kuolleilta, niin ainakin poissaolevilta eläviltä. Mutta takaisin edessäni istuvaan.

Oikea peukalo viuhuu villisti. Huomaan tuijottavani kuin hypnotisoituna sormen kermanväriseksi lakattua kynttä sen luistellessa kiiltävällä kosketusnäytöllä kuin lapset järvellä vanhoissa joululauluissa. Nainen on Instagramissa. En näe naisen kasvoja, enkä tarkasti yksityiskohtia naisen näytöltä, joten annan itselleni luvan salakatseluun. Brändään toimintani omantunnonsyistä itselleni “tutkivaksi journalismiksi” ja naureskelen mielessäni omalle nokkeluudelleni.

Nainen on totta vieköön nopea sormistaan, sen huomaa heti. Instagram syötteen kuvat ja videot viuhuvat ylöspäin näytöllä vain pudotakseen lopulta tyhjyyteen kuin entisaikojen löytöretkeilijät, jotka jumalanpilkkansa sokaisemina uskalsivat purjehtia liian pitkälle länteen. Kuten valtamerten virtauksilla, myöskään somen kuvavirralla ei kuitenkaan ole alkua eikä loppua. Vastoin entisaikojen maailmankäsitystä maailma olikin pallo ja nykyään sen pallon asukkailla on pakonomainen tarve pyyhkiä vimmatusti sormella lasisia pintoja. Mahtaisi mahtava Magalhães raapia hetkisen tuuheaa partaansa jos tämän näkisi, mietin.

Raivoisan pyyhkäisyspurtin jälkeen nainen pysähtyy yhtäkkiä jonkin kuvan kohdalle hetkeksi ja odotan miltei hengästyneenä, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Sekuntiin ei mitään. 

Toinen sekunti – ei edelleenkään mitään. 

Mitä nyt?

Tekee mieli koputtaa varovasti olkapäälle, onko jokin vialla? Ei kai noin rauhallisesti puhelinta kuulu käyttää. Huokaisen helpotuksesta kun nainen napauttaa tottuneesti näytön ylälaidassa kulkevan pallorivin reunimmaista kuvaketta ja avaa Tarinan. Ehkä jokin fysiologinen tarve sai sormen kaipaamaan vaihtelua, sillä nyt tasapuolisuuden nimissä peukku viuhuu vaakasuunnassa ja kuvat, jotkut eläviä, ilmestyvät nyt ruudulle oikealta ja katoavat vasemmalle, vikkelästi seuraavan tieltä. 

Yhden kuvan kohdalla on linkki ja nainen painaa siitä joko luettuaan kuvassa näkyneen tekstin salamannopeasti tai lukematta sitä ollenkaan. Näytölle avautuu iltapäivälehden verkkosivu. Nainen ei tuhlaa aikaa aloituskuvaan vaan rullata sujauttaa samantien artikkelin keskivaiheille näppärällä ylöspäinsuuntautuvalla pyyhkäisyllä. Lukeminen, jos sellaista monimutkaista kognitiivista prosessia ehti käynnistyä, keskeytyy evästeistä kertovan lakisääteisen pop-up ikkunan ilmestymiseen näytölle. Nainen pyyhkäisee välinpitämättömän oloisesti sivulle ja palaa Instagramiin – suivaantuikohan evästeistä vai oliko juttu vaan tylsä? Niin tai näin, alkuperäisen linkin klikkauksen ja artikkelista poistumisen väliin mahtui noin neljä sekuntia. Ja vielä kehdataan väittää nuoria hitaiksi, tämä se ei ainakaan turhia jahkaile. Päätöksenteon vauhti ja varmuus vetävät stalkkerin nöyräksi. Ottaisin hatun päästäni jos en jo olisi paljain päin.

Tässä vaiheessa selkäpiihin hiipii tunne siitä, että minua seurataan. Vilkaisen muina miehinä korostetun rauhallisesti ulos ikkunasta ja skannaan sitten puolihuolimattomasti koko bussin, mutten löydä yhtään minua seuraavaa silmäparia. 

Ehkä olen sittenkin se salapoliisi, joksi olen itseni kuvitellut. Vain silmärei’illä varustettu vanha sanomalehti puuttuu. Rauhoitun ja palaan journalismiksi naamioimani kanssakansalaisen vakoilun pariin. Omatuntoni on puhdas kuin lääkelaukku Ala-Tikkurilan Shellillä.

Tutkimuksen kohteeksi tietämättään joutunut nainen on edelleen samassa asennossa, niska jäykkänä ja sormet vikkelinä. Seuraa jälleen tutuksi käynyttä vaakasuuntaista pyyhkimistä ja toisenkin linkin painaminen, erotuksena se, että tällä kertaa hyväksytään evästeet klikkaamalla sinistä laatikkoa artikkelin alalaidasta. Poistuminen ja artikkelin läpiluku hoidetaan tälläkin kerralla yhtä nopeasti. Jälleen asiasisältö omaksutaan – ja siitä virinnyt mielipide muodostetaan – alle viidessä sekunnissa ennen paluuta lähtöruutuun, palveluntarjoajan etusivulle.

Artikkelin jälkeen seuraa tauko. 

Puhelinta pitelevä ranne ojentuu suoraksi, kenties kymmenen vuoden aikana tapahtuneen mikroevoluution kehittämään luonnolliseen pyyhkäisykäden lepoasentoon. Nainen katsoo ensimmäistä kertaa ulos bussin ikkunasta. Kymmenen sekunnin maiseman ihailu palauttaa voimat, verkkokalvojen optimaalisen kosteustasapainon sekä sen vaikeasti selitettävän pelon siitä, että juuri nyt jokin erityisen merkityksellinen ja äärimmäisen tärkeä, kenties korvaamaton sisältö, sponsoroitu tai orgaaninen, on menossa sivu suun tässä vain istuskellessa. Nainen napsauttaa puhelimen auki. 

En edelleenkään näe asiasisältöjä saati lukea tekstiä, mutta somealustan brändiväreistä onnistun päättelemään, että nyt ollaan emoaluksella, Facebookissa. Kuvia on aavistuksen vähemmän, tekstiä enemmän, lukuintoa ja vauhtia yhtä paljon kuin äsken. Pyyhkäisyt seuraavat toisiaan, julkaisut vilisevät, lakattu kynsi kimaltelee. 

Bussi pysähtyy ja nainen säpsähtää, mutta ehtii ulos viime hetkellä sulkeutuvien ovien välistä pujahtaen. Hetken oloni on tyhjä kuin edessäni oleva istuin – vauhtiin ehti melkein tottua. Räpyttelen tutkimisesta kuivaneet silmäni kosteiksi ja nojaan taaksepäin ajatuksiini vaipuen.

Ajan päätepysäkille. Poistuessani bussista käyn viemässä kuljettajalle tyhjältä istuimelta löytämäni laturin. Tänään, ehkä jopa lähitunteina, jostain lähialueen elektroniikkaa myyvistä kaupoista ostetaan yksi kappale iPhonen latureita. 

Pyyhkäisen – siis olen. 

Sanojen asettelu ja viivojen vetely: Nikolai