Vanha kansa tietää monia asioita, jotka me nuoremmat olemme jo hyvän aikaa sitten unohtaneet tai joita emme ole koskaan edes tienneet. Näin väitän. Vanha kansa tietää, että nukkumaan mennään ajoissa ja aamulla noustaan ajoissa. Vanha kansa tietää myöskin, että ulkoilla pitää, lautanen syödään tyhjäksi, naapuria tervehditään ja silmiin katsotaan. Vanha kansa tekee isosti ruokaa, jotta siitä riittää seuraavallekin päivälle, elää kohtuullisesti ja vihtoo saunassa oikeilla koivuvastoilla. Vanha kansa, siis suuret ikäluokat ja sitä vanhemmat, kyllä tietävät – mutta eivät sentään ihan kaikkea hekään.

Vanha kansa nimittäin sanoo myös: Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa. Vanhempi, joka ei kurita lasta ruumiillisesti, vitsalla piiskaamalla esimerkiksi, vihaa lastaan sillä ei kasvata lasta kunnolla. Sanonnan tausta-ajatuksena on siis se, että huono kasvatus koituu lopulta lapsen itsensä taakaksi. Rakastava, siis piiskaava, vanhempi haluaa lapselleen hyvää. Piiskaaminen, siinäpä vasta kasvatustyön tukeva selkänoja. En kannata ruumiillista kuritusta missään muodossa enkä missään tilanteessa, mutta voisin vääntää vanhan sanonnan uuteen muotoon: “Joka älypuhelimen antaa, se lastaan vihaa.” Vanhempi, joka ilman rajoituksia antaa lapselleen älypuhelimen, tekee lapselleen massiivisen karhunpalveluksen, sen saman, jonka vanha kansa luuli vitsaa säästävän kasvattajan tekevän.

Viime aikoina on käyty kiihtyvällä tahdilla yhteiskunnallista keskustelua kasvatuksesta. Katalyyttina keskustelulle on tietenkin Suomen edelleen laskussa olevat Pisa-tulokset, jotka uhkaavat toisten mielestä Suomen kilpailukykyä, joidenkin mielestä kansan sivistyneisyyttä ja kolmannen mielestä koko hyvinvointivaltion olemassaoloa. En mene tässä tarkemmin Pisa-tuloksiin, mutta mainittakoon, että sosiaalista mediaa seuratessa näyttää siltä, että Suomessa asuu itseasiassa noin viisi miljoonaa kasvatustieteilijää – niin hyvin tuntuu jokainen keskustelija tietävän missä mättää ja kuka on syyllinen (yleensä koulu opettajineen, jotka eivät osaa pitää kuria ja järjestystä kuten vanhaan hyvään aikaan). Suomen todellisuudessa laadukasta koululaitosta kritisoivien olisi hyvä kuitenkin muistaa, että jokainen suomalainen koululainen saapuu kouluun kodista, huoltajiensa (lue: ensisijaisten kasvattajiensa) luota. Juuri tästä haluaisin nyt hieman kirjoittaa. Aihe on valtava ja vaatii kenties lisäkirjoittelua, mutta tässä tekstissä puran enimpiä paineitani ja kirjoitan yhdeltä istumalta ajatuksiani, joita teema on minussa herättänyt ja herättää tällä hetkellä.

Helsingin Sanomissa haastateltiin vasta New Yorkin yliopiston professoria, sosiaalipsykologi Jonathan Haidtia, jonka tuoreehko kirja “Ahdistunut sukupolvi” on herättänyt laajaa kansainvälistä keskustelua kasvatuksesta, nuorten (käsiin räjähtäneestä) ahdistuksesta ja ennen kaikkea lasten älypuhelimien käytöstä. Kirjan otsikko kuuluu suomennettuna näin: “Ahdistunut sukupolvi – Kuinka älypuhelimeen perustuva lapsuus on aiheuttanut mielenterveyden häiriöiden epidemian.” En aio referoida kirjaa enkä muutenkaan nojata tässä tekstissä Haidtin teeseihin enempää kuin omiin ajatuksiinikaan, mutta voisin jo tässä vaiheessa antaa lukijalle lukusuosituksen kyseisestä kirjasta. Olitpa minkä ikäinen tahansa tai olipa elämäntilanteesi mikä tahansa, kirja on varmasti kohtikäyvää sanaa myös sinulle.

Haidtin kirjan pääteesi on se, että nykylasten lapsuus on muuttunut leikkiin perustuvasta lapsuudesta puhelimeen perustuvaan lapsuuteen. Aikuiset, itsekin laitteista riippuvaiset, kulkevat ikäänkuin savussa, eivätkä ymmärrä palohälyttimien soivan: omalla lapselle ostetaan jopa kuusivuotiaana oma internetillä varustettu älypuhelin, sillä niin näyttävät tekevän kaikki muutkin perheet ympärillämme. Kukaan ei herää tähän älyttömyyteen. Selkeää perustelua, siis vastausta kysymykseen “Mihin lapseni tarvitsee rajoittamatonta ja nopeaa internet-yhteyttä?”, ei tunnu kukaan pohtivan. Tämä on aihe, joka puhuttelee, häiritsee, ahdistaa ja koskettaa minua syvästi, joten ajattelin raapustaa aiheesta sanan jos toisenkin. Haidtin teesit ovat kohtikäyviä kaikille meille vauraissa länsimaissa asuville. Lasten ja nuorten ahdistuneisuus on yleistynyt kirjan mukaan länsimaissa jyrkästi ensimmäisen iPhonen lanseerauksen jälkeen 2009 ja vauhti kiihtyy. Aikaisemmin ihmiset olivat onnellisimmillaan tutkimusten valossa 20-vuotiaina sekä uudelleen 60-vuotiaina ruuhkavuosien jälkeen. Nykyään nuorimmat ihmiset ovat vähiten onnellisia, kuten Haidt toteaa.

Kohta seitsemänvuotiaan tyttäreni kaveri oli onnensa kukkuloilla. Seitsenvuotissynttärit olivat olleet mahtavat ja lahjaksi äiti ja iskä olivat ostaneet uuden älypuhelimen, netillä varustetun tietenkin. Tyttäreni ystävä sai harjoitella puhelimen käyttöä pelaamalla puolisen tuntia päivässä. Kun kaveri tuli sadan metrin päästä kotoaan pihallemme leikkimään tyttäreni kanssa, oli älypuhelin tottakai mukana repussa. Tunnen kaverin vanhemmat, mahtavia tyyppejä, joiden kanssa tulemme hyvin juttuun, kyläilemme ja vietämme aikaa aika-ajoin. Vanhempia kiinnostaa lasten hyvinvointi ja olemme sopineet koko kylä kasvattaa-periaatteesta naapurustossamme. He kyllä välittävät lapsista. Silti, tai ehkä juuri siksi – mitä hittoa vanhemmat oikein ajattelevat antaessaan älypuhelimen noin pienelle lapselle?

Työskentelen erityisopettajana yläkoulussa ja työni puolesta näen jatkuvasti, kuinka monialaisesti vahingollinen laite älypuhelin lapselle on. Oman kokemukseni mukaan älypuhelimen käyttö yleisellä tasolla on suurin yksittäinen syy koulunkäynnin haasteisiin tämän päivän koulussa. Kun Sipilän hallituksen aikaan päätettiin koulumaailmassakin hypätä valtava ja edistyksellinen digiloikka (eli otettiin käyttöön koulumaailmaan entistä enemmän digitaalisia laitteita, kuten tabletteja vailla varsinaista pedagogista funktiota) ajateltiin naiivisti, että nykymaailmassa pärjätäkseen lasten tulee osata käyttää näitä uusia laitteita ja sitä varten niitä on hyvä harjoitella jo koulussa. Kun peruskoulussa on käytössä tabletti, kehitetään kasvavasta polvesta koodareita modernin tietoyhteiskunnan tarpeisiin. Kriittisiä äänenpainoja ei juurikaan ollut, tai oli mutta niitä ei kuunneltu, ja niin kiivettiin sillä tavalla perse edellä puuhun että siellä puussa ollaan aika tukevasti edelleenkin. Omat yläkoululaiset oppilaani ovat surkeita tietokoneen käyttäjiä: kirjoitus on hitaampaa kuin kohta kahdeksankymppisellä äidilläni, yleisimpiäkään ohjelmistoja (Word, Power Point, Excel jne.) ei osata käyttää, näin siitäkin huolimatta, että jokaisella kyllä on koulussa käytössään oma kannettava tietokone aka sylimikro aka läppäri aka Google Chromebook. Oppilas, joka viettää 11 tuntia puhelimella päivässä (kyllä, yhden oppilaani erään viikon keskiarvo päivää kohti oli tuo 11h) ja on sillä tavalla hienosti matkalla uudeksi billgatesiksi tai ainakin kovan luokan devaajaksi, ei sitten kuitenkaan ehkä sitä ole. Se, että osaa pyyhkäistä TikTok-videoita ja Instagram-reelsejä nopeasti oikealle ja vasemmalle ei siis teekään automaattisesti kenestäkään esiteinistä koodaria. Samoin vanhoja kunnon ATK-taitoja ei selvästikään kartuta Snapchat streakin ylläpitäminen (eräs oppilas kertoi kaverillaan olleen viiden sadan päivän streak, siis keskustelu, jonne joka päivä viidensadan päivän ajan on tullut laitettua viesti “vain koska streak on kiva pitää elossa”) eikä tasohyppelypelien pelaaminen jokaisella mahdollisella koulun välitunnilla.

Niin, mihin jäinkään? Ainiin, se seitsenvuotiaan puhelin. Olen pohtinut asiaa paljon ja lukenutkin aiheesta jonkin verran ja tullut seuraavanlaiseen päätelmään: Jos lapsi, siis seitsemänvuotias esimerkiksi, on päivässä tunninkin pyyhkimässä näyttöä, se tarkoittaa kolmeakymmentä tuntia kuukaudessa. Onko se pitkä aika pyyhkiä näyttöä? Riippuu mitä pyyhkii, joku tokaisee. Niin riippuukin, mutta näkökulmani on, että tuossa iässä kaikki oleellinen, tarpeellinen, kehittävä ja oikeasti palkitseva on muualla kuin älylaitteessa. Maailma on nyt, ja tulee tulevaisuudessakin olemaan digitaalinen. Mikäli suret lastasi, joka ei pääse pyyhkimään laitetta, älä huoli: me saamme turvallisin mielin uskoa siihen, että lapsi, joka ei vielä seitsemänvuotiaana saa roikkua jatkuvasti sosiaalisessa mediassa tai internetissä ylipäänsä (mitä ihmettä tuon ikäinen internetissä ylipäänsä tekee?!), ehtii kyllä elämänsä aikana surffailla internetin ihmeellisillä aalloilla ihan riittävästi. Ihan taatusti ehtii swaippailemaankin, sen voin luvata. Mutta nämä varhaislapsuuden herkät vuodet – vapautetaanko ne kuitenkin vielä lapsen leikkeihin ja maailmaan, siihen oikeaan, fyysisesti koettavaan, tutustumiseen?

Milloin menit sosiaaliseen mediaan? Entä milloin sait puhelimen? Entä älypuhelimen? Itse sain puhelimen, Nokia 3210-mallisen, seiskaluokan lopussa ja olin innoissani. Vihdoin saatoin soittaa kavereilleni muualtakin kuin isäni työhuoneesta, jonka Brother-merkkisessä puhelimessa oli myös hieno telefax-toiminto (jota en kylläkään osannut käyttää). Facebookiin menin 17-vuotiaana luokiolaisena, joskaan en ollut siellä silloin(kaan) kovin aktiivinen. Siis ensimmäinen kosketukseni sosiaaliseen mediaan tapahtui seitsemäntoista vuotta syntymäni jälkeen. Seitsemäntoista vuotta tein toisin sanoen kaikkea muuta kuin olin sosiaalisessa mediassa: urheilin, luin, näin kavereita, kävin kirjastoautolla, skeittasin, kävin ruokakaupassa vaivaisille vanhemmilleni, kävin koulua, leikin pihalla, katselin sammakonkudun kehittymistä kotimme vieressä lipuneessa ojassa ja niin edelleen. Ei minun tarvitse kertoa, mitä elämä on – tai mitä se oli 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Kyllä te tiedätte, varttuneemmat lukijat (siis kolmekymppiset, huom.).

Ainiin. Kyllähän mekin pelasimme.

Kaverillani Eliaksella oli sekä PlayStation ykkönen että Sega Mega Drive. Kävimme usein pelaamassa FIFA:a sekä Colin McRae-rallya. Lisäksi kaverilleni Villelle ostettiin niin ikään PS1 ja siihen THPS eli Tony Hawks Pro Skater-skeittipeli, joka jossain määrin mullisti elämäni. Peliohjaimia oli yksi, pelaajia viisi, kuusi tai seitsemän. Odotettiin vuoroa, katsottiin toisten pelaamista ja spekuloitiin temppuja. Muistan edelleen miltä lämmin ja pikkuisen hikinen peliohjain tuntui kun sain sen isoveljeltäni oman pelivuoroni alkajaisiksi. Siirryin lähemmäksi telkkaria, koska peliohjaimen johto ei yltänyt sohvalle, jossa olin katsonut kavereideni pelaamista.

Pelaaminen oli siihen aikaan yksi noin viidestäkymmenestä ajanviettotavastamme. Kun tilanne on tämä ja lapsen arki täyttyy monenlaisista puuhista (joista valtaosa tapahtuu muiden lasten kanssa ja vieläpä parhaassa tapauksessa ulkoilmassa), ei pelaamisesta tarvitse olla ensinkään huolissaan. Nykyään pelaaminen on kuitenkin usein älypuhelimella pelaamista ja monelle yksi muutamasta ajanvietteestä tai mikä pahinta, se yksi ja ainoa. Ja ei, älä käsitä väärin, en minä vihaa e-Sportia tai videopelejä, nyt ei puhuta siitä. Pelaamisella on hyvätkin puolensa, kuten sosiaaliset aspektit ja niin edelleen. Nyt puhun dopamiinikoukkuun narahtaneista puhelinnarkomaaneista, lapsista ja nuorista, joita näkee koulujemme käytävillä, bussipysäkeillä, kaupoissa, puistoissa ja hyvänen aika sentään, kesäisellä uimarannalla (viime kesänä Kivinokan uimarannalla kolme poikaa olivat uimassa, joista yksi pelasi puhelimellaan koko kolmen tunnin uintireissun ajan kahden muun uidessa. Lopuksi kaksi muuta kommentoivat “sä vaan pelasit sit koko aja”).

Ongelma ei ole tietenkään yksin lasten ja nuorten – vanhemmat ovat samassa veneessä, joskus jopa pahemmassa jamassa kuin lapset. Näin siitäkin huolimatta, että nykyiset aikuiset ovat kasvaneet ilman älypuhelinta, joten periaatteessa jonkin sortin toleranssi älypuhelinten koukuttavuudelle pitäisi olla olemassa. Jos lapsi katsekontaktia vanhempaansa hakiessaan huomaa jo taaperona äidin tai isän katsovan (lapsen sijasta) älypuhelintaan, on ymmärrettävää, että lapsi omaksuu tämän osana normaalia olemisen tapaa. Kukaan ei siis syytä lapsia – ja tämä on oikeasti äärimmäisen tärkeä pointti.

“Jos kysyt lapselta itseltään, mistä he luulevat, että heidän sukupolvensa ahdistus johtuu, he sanovat, että se on älypuhelimien ja sosiaalisen median syytä”, Haidt sanoo (HS Viikko, 27/2024). Opiskelen opettajaksi ja työskentelen opettajana. Työskentelen teini-ikäisten ihmisten kanssa ja lisäksi lähipiiriini kuuluu valtavasti lapsia (ja heidän vanhempiaan), kolme omaa mukaanlukien. Tiedän, että elämäntilanteeni myötä altistun kenties keskivertoa enemmän kasvatuksesta käytävälle keskustelulle, enkä oleta jokaisen suomalaisen seuraavan kasvatus- tai opetusalaa yhtä tiiviisti kuin itse teen. Olen kuitenkin hyvin hämilläni siitä kuinka vähän vanhemmat tuntuvat tiedostavan älypuhelimen ilmeisiä vaaroja ja haittapuolia – onhan aiheesta valtavasti otsikoita, artikkeleita ja puheenvuoroja niin valtamediassa kuin eri sosiaalisen median alustoillakin miltei jatkuvasti. Silti tämä savusumu tuntuu olevan niin sakea, että joko vanhemmat eivät tiedosta ongelman (siis lasten älypuhelimen käytön) olemassaoloa tai eivät vain ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Hesari uutisoi Haidtin haastattelun mielestäni osuvasti: “Palohälytys soi, miksemme toimi?”. Hesarin artikkelissa kerrotaan suomalaisen teleoperaattorin tekemästä kyselystä noin sadalle 7-vuotiaan vanhemmalle. Kyselyn mukaan kaikilla lapsilla oli älypuhelin. Älypuhelimia hankitaan siis yleisesti hyvin matalalla kynnyksellä ihmisille, jotka niitä eivät tarvitse ja joille älypuhelimet aiheuttavat ainoastaan hankaluuksia ja harmia. Ainiin, onhan niillä myös kiva pelata ja vanhemmat pääsevät eroon lapsistaan kun lapsi imeytyy laitteeseen.

1970-luvulla Suomessa käytiin kiivasta keskustelua autojen turvavyöpakosta. Nykyään me tiedämme, kuinka tärkeä ja hyödyllinen kapistus turvavyö autoissa on, jopa siinä määrin, että pidämme turvavyöttä ajavaa ihmistä hyvin erikoisena tai suorastaan typeränä. Kuitenkin 1970-luvun alussa moni suomalainen vastusti turvavyöpakkoa, siitäkin huolimatta, että tuolloin tieliikenteessä kuoli ihmisiä kuin kärpäsiä ja autoilu oli varsin vaarallista puuhaa. Nyt mietimme: miten ihmeessä tuollaista voitiin vastustaa, mikä ihmisiä oikein riivasi? Ajattelen, että tulevina vuosikymmeninä ajattelemme käyttäytymisestämme älypuhelinten kanssa samalla tavalla: miksi ihmeessä me annoimme lapsillemme älypuhelimet, kuinka saatoimme olla niin hölmöjä?

Nyt varmaan mietit, minkälaisia haasteita älypuhelimen käyttö yläkoululaisille sitten on tuonut tullessaan (kyllä vain, on varmasti muitakin syitä, mutta uskon vakaasti älypuhelimen olevan niistä merkittävin)? Omasta kokemuksesta voin sanoa seuraavaa: Lyhytjänteisyyttä, lukutaidon rapautumista, uniongelmia, liikkumattomuutta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, vähentyneitä kasvokkain tapahtuvia kohtaamisia toisten lasten kanssa, digitaalista väkivaltaa – esimerkiksi. Aiheesta on valtavasti tutkimusta, joten jätän pidemmät listaukset pois tästä vaatimattomasta tekstintyngästäni.

Haluan kuitenkin jakaa kuvakaappauksen Ted Gioian erinomaisesta artikkelista, joka kertoo mielestäni hyvin havainnollisesti jotain hyvin oleellista tästä ajasta ja tekstini teemasta: älypuhelin koukuttaa, tekee meistä lyhytjänteisiä, nopeisiin ärsykkeisiin ja nopeisiin palkkioihin tottuneita dopamiininarkomaaneja. Mikään hyvä asia tässä elämässä ei tule nopeasti (oma ajatukseni, heh), ja siksi tämän kuvan pitäisi mielestäni herätellä meitä jokaista. Miksi elämän pitää olla niin nopeaa – semminkin kun tiedämme, että se nopeus tuottaa vain tuskaa, kärsimystä ja parkua?

Palataan vielä artikkelin lopuksi lyhyesti professori Haidtiin. Sosiaalipsykologilla on neljä teesiä, joihin hän uskoo vakaasti ja ne ovat:

1. Ei älypuhelinta ennen lukiota
2. Ei sosiaalista mediaa ennen 16 ikävuotta
3. Puhelimet lukittuun säilöön koulupäivän ajaksi
4. Paljon enemmän leikkiä ja omaehtoista tekemistä ilman vanhempien jatkuvaa hyysäystä ja valvontaa.

Mitä ajatuksia, jos mitään, teksti herätti? Niille, jotka kesälomailevat ja kaipaavat lukemista, voisin Haidtin kirjan lisäksi suositella vielä toistakin kasvatusalan teosta, joskin ei-tieteellistä sellaista: Juha T. Hakala “Kasvatus ajan kanssa”

“Jos voisin tehdä yhden asian, kieltäisin 11-13-vuotiailta älypuhelimet kokonaan. Siinä iässä tapahtuvat suurimmat vahingot.” -Jonathan Haidt, HS Viikko 27/2024