Mursin eilen käteni, oikean käteni, ja nyt kirjoitan hitaasti ja epävarmasti. Hitaus on hyvä, epävarmuus hyväksyttävää ja tämä artikkeli jokseenkin tarpeellinen juuri nyt.

Käteni murtui fudiksessa, missäpä muussakaan näin jalkapallon MM-kisojen aattona. MM-kisoista tulee tietysti mieleen vuosi 1996 ja Roberto Carlosin vapaapotku Ranskaa vastaan. Lapsena me olimme aina pihapeleissä joko Roberto Carlos, Rivaldo, Ronaldo (siis SE oikea Ronaldo), Zidane tai jos oltiin maalissa niin Barthez tai Kahn. Muistan nuo pihapelit hyvin, muistellessani näen ylivalottuneita, auringon polttamia valokuvia tietyistä hetkistä. Kenties nuo kuvat joskus haalistuvat olemattomiin, tai sitten ne ovat muistoissani ajasta iäisyyteen.

Joka tapauksessa hahmotamme elämää taaksepäin kuvina, eteenpäin mielikuvina. Menneisyydestä muistamme sen mitä muistettavaksi on tarkoitettu, tulevaa hahmotamme mielikuvien, toiveiden ja haaveiden kautta. Kymmenen vuoden takainen Sardinian matka palautuu tietoisuuteeni kuvana, jossa vaimoni heittelee autiolla rannalla keppiä rannalle jolkotelleelle kulkukoiralle auringon porottaessa kohtisuoraan yläpuolelta, turkoosi meri välkkyy naisen ja koiran takana. Tuleva kesäloma näyttäytyy mielikuvana: rauhallinen iltahetki pihasaunan terassilla, valoisa kesäyö ja jossain kaukana huhuilee toukomettinen.

Joistain hetkistä on konkreettisiakin kuvia, valokuvia. Olen vanhemmiten alkanut arvostaa yksityisyyttä melko lailla korkealle, mutta joitain asioita, joitain valikoituja kuvia menneistä ajoista on mielestäni mukava jakaa. Ehkäpä joku Maskidoun lukija saa näistä kuvista jotain iloa. Siispä katsokaamme hetki valokuvia, satunnaisia välähdyksiä hetkistä, jotka eivät sellaisenaan tule toistumaan. Ja jotka, kuten tämäkin hetki, ovat siksi ainutlaatuisen arvokkaita.

Wilson, krooked nosegrab, Korso.

Muutettiin joskus Korson itäpuolelle kokeilumielessä vuodeksi ja tuolloin Wilson tuli skeittaamaan Korsoon, what a legend! Kierreltiin zygillä Korsoa ja mukaan tarttui muistoksi tämä allekirjoittaneen ottama ruutu Willie-boista Lumon kurbeilta. Joissakin ihmisissä on sitä jotain, ja Wilson on yksi näistä ihmisistä. Tyyliä. Karismaa. Elämää. Wilson, skeitti-idolini!

Norppa, Eiran flättiparru, vuosi on kenties jossain 2017 nurkilla.

Jude taustalla, ehkä otti skeittikuvan? Tällainenkin aika oli joskus, kierreltiin keväällä katuja ristiin ja rastiin, haisteltiin tupakansavua ja katupölyn tuoksua, tunnettiin kaikki se kiva, joka oli vielä edessä: kesä. Edelleenkin keväisin tunnen saman tunteen, se on osa minua, ehkä osa sinuakin. Viva la primavera!

MB, jossakin päin Itä-Helsinkiä.

Kuva on epätarkka, ehkä otin puhelimella ja jollakin ihmeellisellä klipsilinssillä, mutta tykkään kovasti kuvasta. Mikko on tajuton skeittari ja vielä mahtavampi ihminen, tässä kuvassa on sitä kuuluisaa skeittauksen sielua – ainakin minulle. Mikä tuo spotti edes on? Ihana! Ollie on skeittauksen hienoin temppu. Amen.

NWB Garden oli elokuva, jota kukaan ei ehkä ole nähnyt ja aika harva edes kuullut. Sellainen kuitenkin on olemassa, mutta mistä, oi mistä me sen löytäisimme kansan nähtäville? Skeittivideo on aina dokumentti ja Garden olisi kyllä mukavaa katseltavaa näin vuosien jälkeen. Kuvassa KC ja Elias Tikkurilassa, auton kontissa kuinkas muutenkaan. Skeittikuvaukset ovat vaihtuneet lukupiiriin, ei huono muutos tuokaan!

Liikunnanopettajaksi opiskeleminen lapsiperhearjen, remontoinnin ja täysipäiväisen erityisluokanopettajantyön ohella on elämäni kovimpia juttuja, se tuntui niin pahalta ja hyvältä samaan aikaan. En edelleenkään usko, että tapahtunut on tavallaan totta, se tuntuu absurdilta! Sitä se kuitenkin on, haaveeni on toteutunut. Joskus niin käy. Jyväskylä on kaunis ja hyvä kaupunki, jossa on erinomainen yliopisto ja paljon vieläkin erinomaisempia ihmisiä. Kuvakoosteessa satunnaisia väläyksiä siitä, mitä opiskeluaikani esimerkiksi oli. Liikkukoon ken voi!

Ja ehkä vielä Kekkosta lainaten: “Kaikki syyt, jotka estävät meitä liikkumasta, ovat tekosyitä”.

Talvella nuotioretkellä jääkarhujen maassa, teltta mukana.

Lapset elävät elämää niinkuin sitä tulisi elää. Haluatko olla maailman äärissä? Ole! Lapsille takapiha on Antarktis ja niin sen soisi olevan aikuisillekin. Kotipiha talvella ja loppukesän kosteassa, kypsässä vaiheessa. Mutta nyt on alkukesä, nautitaan!

Mariel otti kuvan kun haastattelin Artoa Meluun Arton luona Losissa.

En tunne Artoa, mutta ne muutamat tapaamiset Arton kanssa muistan kristallinkirkkaasti. Arton tapaaminen on ollut jokaisella kerralla surrealistinen kokemus, olo on yksinkertaisesti ollut epätodellinen. Että olenko tässä tilassa todella? Keskustelenko todella tässä nyt Arton kanssa? Kokemus kertoo Arton vaikutuksesta oman sukupolveni skeittareihin: Seinäjoen oma poika on ollut meille nuoremmille skeittareille (melkein) elämää suurempi hahmo. Kuvan tapaamisen jälkeen ajelimme pitkin Losin ruuhkaisia teitä Staples Centeriin katsomaan Kings vs Jets- lätkämatsia, jossa Patrik Laine teki muistaakseni maalin. Syötiin popkornia ja ihmeteltiin menoa, melkoinen päivä tuokin!

Kuka on loukuttanut rottia?

Eräänä talvena pihalla alkoi vilistä vikkeliä siimahäntiä. “Iskä, kato hiiriä!” huusivat lapset nenät ikkunassa ja totta tosiaan, lintulaudan pystypuuta kiipesi kolme pulskaa rottaa, hakivat sapuskaa ja mennä vilistivät hangen poikki vanhan kannon juuressa pilkistävään reikään. Jopas! Rautakaupasta loukkuja hakemaan, lintulauta pois. Kovien pakkasten tultua loukutin kahdessa viikossa seitsemän rotanpoikasta (kuva) ja viimeiseksi nalkkiin jäi kenties emo, maitopurkin kokoinen vonkale. Tuon talven jälkeen pihalla ei ole rottia näkynyt, metsähiiriä ja lintuja senkin edestä. Tulkoot floraa ja faunaa kaikissa lajeissa runsain määrin, mutta rotista en välitä.

Tässä tämänkertainen kuvapläjäys, mahtia jos luit tänne asti.

Kaikkea hyvää kaikille!