Pidimme yli viisitoista vuotta sitten parhaiden ystävieni kanssa yhteistä blogia. Emme jakaneet blogia ystäväpiirimme ulkopuolelle, se oli puhtaasti sisäpiirihommaa. Blogimme sisällöstä leijonanosan haukkasi erilaiset eri aiheista tehdyt lyhytelokuvat, joita naarasimme milloin mistäkin netin syövereistä toisillemme jaettaviksi ja yhteisen fiilistelyn aiheiksi.

Asuimme tuolloin hujan hajan pitkin Pohjois-Eurooppaa ja lyhäreiden jakaminen oli kuin verkossa pyörinyt skeitti-, surffi- ja taideleffoihin keskittynyt elokuvafestivaali.

Blogimme siirtyi internetistä iäisyyteen jo yli vuosikymmen sitten, mutta sen henkinen perintö on vahvasti läsnä niin itselläni kuin muullakin blogimme tekijäkaartilla. Rakkaus lyhytelokuviin on säilynyt kaikki nämä vuodet ja kenties piskuisen blogimme ansiosta olen jo vuosia ajatellut, että Suomeen tarvittaisiin jonkinlainen skeittikulttuuriin liittyvä elokuvajuhla.

Ja kun riittävän kärsivällisesti istuskelee omenapuun alla, jonain kauniina päivänä päähän tipahtaa kaunis, kypsä hedelmä.

Kansainvälinen skeitti- ja surffielokuvafestivaali Suomifornia, tuo päähäni tipahtanut omena, järjestettiin ensimmäistä kertaa lokakuun alussa (1.-2.10.) Töölössä Kino Korjaamon lämminhenkisissä tiloissa. Festarit näkyivät ennen varsinaista tapahtumaa hyvin vähän missään, ainakaan Itse en törmännyt juurikaan etukäteismarkkinointiin. Vähäisistä taustatiedoista johtuen astuessani Kino Korjaamon ovesta sisään en oikein osannut odottaa mitään. Paitsi elokuvia

Ensihavainto: Tunnelma, lämmin

Korjaamon hämyiset tilat ja kaksi elokuvia pyörittävää salia olivat sanalla sanoen täydellisen sopivat leffafestareille. Pieni ja intiimi miljöö sopi hyvin skeitti- ja surffileffojen tapahtumapaikaksi, ovathan molempien lajien yhteisötkin Suomessa verrattain piskuiset. Näytösten ajaksi hiljentynyt aulatila täyttyi iloisista ihmisistä, innostuneesta puheensorinasta sekä lämminhenkisistä kohtaamisista sekalaisen lautailukansan purkautuessa ulos elokuvasalien syövereistä näytösten päättyessä. Kuten edellä todettiin, piirit ovat pienet ja paikallaolijat selvästi kuuluivat samaan heimoon, näytti siltä että kaikki tunsivat toisensa. Katsoinpa minne tahansa joka puolella näkyi keskusteluun syventyneitä ihmisiä – osa vaihtoi ajatuksia kahden kesken, toiset muodostivat suuria rinkejä. Juttua selvästi riitti.

Olen vanha sielu ja nautin valtavasti keskusteluista, ja kenties juuri tästä syystä tunsin olevani elokuvafestivaaleilla kuin kotonani. Yleinen tunnelma todellakin oli lämmin ja kodikas, mutta yksi asia vaivasi minua: missä oli nuoren polven skeittarit, siis alle kolmekymppiset shreddaajat?

Tapahtuman vierailijoiden keski-ikä oli selvästi neljänkympin paremmalla puolella ja se harmitti minua. Harmitti siksi, että leffafestarin elokuvakattaus oli niin laadukas ja huolella kuratoitu, että olisin todellakin toivonut myös nuoremman lautailusukupolven löytäneen mestoille ja leffasaleihin. He olisivat nauttineet, sanokaa minun sanoneen.

Tämä sinänsä pieni yksityiskohta jättänee järjestäjille nälkää ensi vuoteen, ja henkilökohtaisesti uskon, että seuraavilla festareilla myös nuoret skeittarit ja surffarit ovat vahvemmin edustettuina.

Toinen havainto: Hyvä kattaus, parempi mieli

Toistan itseäni: Suomifornian leffakattaus oli todellakin vertaansa vailla. Laatuleffoja löytyi laidasta laitaan ja jokaisen katsomani pätkän olisin voinut katsoa vaikka heti uudelleen.

Torstaina, festivaalin avauspäivänä, leffoja pyöri kahdessa salissa yhteensä peräti yhdeksäntoista. Perjantaina nähtiin vielä yhdeksän lisää, joista viimeisenä todella mielenkiintoinen Empire Skate, joka kertoi New Yorkin skeittikulttuurin tarinan keihäänkärkenään skeittikaupasta miljardien dollarien arvoiseksi muoti-ilmiöiksi noussut Supreme.

Supreme oli, ja on kenties edelleenkin, ennen kaikkea yhteisö. Sama teema, yhteisö ja yhteisöllisyys, kulkivat mukana monessa Suomifornian elokuvassa. Samaan tapaan myös itse tapahtumaa voisi hyvinkin kuvailla yhteisölliseksi, siis juuri sellaiseksi, jolle tässä ääri-individualistisessa ajassa on huutava tarve.

Vaikka kaikki katsomani yhdeksän elokuvaa olivat jokainen omalla tavallaan inspiroivia, itselleni kenties innostavinta oli yksinkertaisesti olla mukana elokuvafestivaaleilla: rupatella ihmisille, saada uusia ajatuksia ja vaihtaa niitä samoista asioista innostuvien kanssa, istua pehmeillä penkeillä hyviä leffoja kaikessa rauhassa katsoen.

Oli mahtavaa pysähtyä arjen hektisyyden keskellä katsomaan miten ihmiset ympäri maailmaa rakentavat omalla toiminnallaan maailmasta parempaa paikkaa, kamppailevat omien sisäisten demoniensa kanssa, tarttuvat elämän ohikiitävyydessä näennäisiin turhuuksiin, kuten skeittiin tai surffilautaan ja elävät elämäänsä kuka mitenkin omalla ainutlaatuisella tavallaan. Veksi Salmea lainatakseni: Maailma on kaunis ja hyvä elää sille jolla on aikaa ja tilaa unelmille. Sillä juuri unelmista ja unelmoinnista Suomifornia-festareissa on mitä suurimmassa määrin kyse.

Loppuun haluan todeta, että

Kokemusta nimeltä Suomifornia on turha yrittää pukea sanoiksi. Olen jo tähän mennessä tuhlannut liikaa palstatilaa sitä yrittäessäni, sillä kokemus täytyy kokea, elämys elää.

Haluan kuitenkin kiittää järjestäjiä ja leffojen tekijöitä festareista sekä erityisesti aktiivisuudesta, sillä myös sitä tämä aika tarvitsee: toimeen tarttumista, toimeen tarttujia, vastavirtaan uivia kaloja, seisomaan nousevia istuvien joukosta.

Lisäksi Sinulle lukijani, joka et syystä tai toisesta ollut paikalla: tule ensi kerralla jos ensi kerta tulee. Et kadu, sen lupaan.

Ja sitten vielä. Erityismaininta. Haluan antaa lämpimän halauksen Fred Mortagnen ja Jaakko Ojasen tähdittämälle, loistavan hulvattomalle Shapes of Resistance-elokuvalle (ohjaus Yves Marchon). Elokuva ansaitsee erityismaininnan siksi, että se kiteyttää mielestäni Kaiken oleellisen skeittauksen sielusta. Katso itse niin tiedät, mistä puhun.

Ps.Tsekkaa kuvallista reportaasia sekä eri sarjojen voittajat sosiaalisesta mediasta vaikkapa Suomifornian instagramista eli täältä.